Kuulumiset ennen paluumarssia

Tässä teille hivenen retkikunnan jäsenten henkilökohtaisia tuntoja perusleiristä ennen paluumarssia.

Ei siellä huipulla mitään tuule

Olemme huilanneet yhden yön perusleirissä ylävuorella vietetyn ajan jälkeen. Entinen kuuma pätsi on muuttunut aavistuksen kylmemmäksi ja lumisemmaksi. Lunta tulee jälleen melko reippaasti ja saamme suorittaa paluumarssin hieman poikkeavissa olosuhteissa. Paikallisten mukaan olosuhteet ovat erittäin harvinaiset, sillä tuskin koskaan tähän aikaan vuodesta vallitsee näin arktinen ja samalla märkä ilmanala. Edes näillä korkeuksilla. Lähdemme siis huomenna Vacasiin yhden pysähdyksen taktiikalla ja sen jälkeen lupaan nauttia Mendozan tarjonnasta täysin siemauksin.

Ylävuorilla vietetty aika oli omalta kohdaltani varsin mahtavaa. En kärsinyt luontaista väsymystä ja rasitusta kummempaa ja sopeutuminen tapahtui varsin hyvin. Ainoa vaiva oli vasen niska, joka jumiutui aina iltaisin päivän uurastuksen jäljiltä. Kylmägeelillä (JomoTM) ja muutamalla Paramaxilla homma hoitui. Säät eivät täysin suosineet oleiluamme ylhäällä, sillä lunta oli alkuperäisellä reitillämme liikaa ja toisella huiputusyrityksellä voimani eivät olleet vielä täysin palautuneet. Ylimääräinen ”lepopäivä” yläleirissä ei ole ihan sama juttu kuin huilaaminen alempana. Jatkuva lumisade olisi joka tapauksessa tehnyt myöhemmän huiputusyrityksen aikaisempiakin haastavammaksi. Ja jossain vaiheessa se loma kuitenkin loppuu.

Ensimmäisen yrityksen aikana sää oli muutoin varsin erinomainen, mutta raskas lumi hidasti menoa liikaa. Todennäköisyys sille, että pullonkaulan jälkeen eteneminen olisi ollut lumen takia yhtä hidasta, oli suuri. Ja toisaalta pakkien ottaminen pullonkaulan yläpuolelta olisi saattanut olla hivenen riskialtista. Markkulle, Anttille, Jaakkolle, Mikkolle ja Jarmolle voin näin ollen todeta, että takki ja kamera ovat edelleenkin siellä jossain…

Toisella yrityksellä mieleenpainuvinta olivat lukuiset takaisinkääntymiset pilven ja lumisateen vuoksi. Ensimmäisenä hämmästytti eräs kaupallisen retkikunnan nainen, jonka oppaat olivat määränneet kääntymään takaisin. Ihmettelin naisen kuntoa kahden amerikkalaisen kanssa ja totesimme hänen olevan melko heikossa hapessa. Yksin alaspäin ja kävely oli erittäin vaappuvaa ja epämääräistä. Pian loppuryhmä seurasikin kaatuillen perässä. Jatkoin tässä vaiheessa matkaa amerikkalaisten kanssa, jotka kuitenkin kääntyivät takaisin lumisateen kiihdyttyä huippuunsa ja näkyvyyden hävittyä lähes kokonaan. Tunnelma oli sen jälkeen uskomaton, sillä sain kaiken aikaa arvioida olosuhteita, omaa kuntoa, aikataulua ja matkaa huipulle kelloa vastaan. Tiesin käyttäneeni melkoisesti aikaa päästäkseni parinsadan metrin päähän huipusta, jossa kohtasin Carlosin. Hänen mukaansa aikaa huipulle kyseisestä paikasta menisi vielä kaksi tuntia, joten pienen pohdinnan jälkeen päätin lähteä Carlosin mukana takaisin alaspäin.

Mietin päätöstäni vielä tänään aamulla hetken aikaa, mutta olen edelleen sitä mieltä, että se oli oikea päätös sillä… Kohtasin nousun aikana erään naisen, joka oli ilmeisesti matkassa yksin. Luulin aluksi hänen olevan kantaja, mutta koska saavutin hänet varsin helposti Independece Hutin –raunioilla, arvasin ettei hän todellakaan ole kantaja. Vauhti oli sen verran hidasta. Yritin tauolla viritellä hieman keskustelua, mutta huonolla tuloksella ja lähdin jatkamaan matkaa. Käännyttyäni Carlosin kanssa takaisin, kohtasimme saman naisen istumassa kivellä puolivälissä sitä paikka jossa olin hänet ensimmäistä kertaa kohdannut ja paikkaa josta olin kääntynyt takaisin. Nyt nainen kommunikoi huonolla englannilla ja kertoi olevansa yksin matkalla ja haluavansa päästä näkemään huipun. Yritimme Carlosin kanssa kertoa aavistuksen sekavalle naiselle, että nyt on todellakin aika kääntyä takaisin, sillä huipulle menee ainakin 6-7 tuntia ja kello oli jo kolme. Nainen jatkoi
kertomalla haluavansa päästä huipulle. Sanoimme hänelle moneen otteeseen, että
tuolla tahdilla se ei tule onnistumaan ja tulee surma, koska kello on jo niin paljon. Toivon todella, että hän kääntyi takasin pitkällisten ”käskytystemme” jälkeen, sillä muutoin ylävuorella on yksi ruumis. Lara kertoi nähneensä saman naisen aikaisemmin vain muutama sata metriä alempana ja pyytäneensä myös naista kääntymään takaisin.

Vaikka huippu jäikin tällä kertaa saavuttamatta, olen erittäin tyytyväinen retkikunnan suoritukseen ja samalla omaani. Aikaisemmin millään muulla kuin huipun saavuttamisella ei ole ollut mitään merkitystä, mutta tällä kertaa tunnelma on ollut täysin toinen. Ehkä olen oppinut lisää ”oikeanlaista” nöyryyttä, sillä olen ehtinyt ihastella maisemia, nauttia loistavasta seurasta ja tunnelmasta. Irtautuminen arjen kahleista on ollut täydellistä ja totaalista. Uusia reissuja on jo (tietenkin) suunnitteilla, vaikka paluumarssikin on vielä suorittamatta. Ehkä se parhaiten kuvastaa reissun onnistumista. Ja vaikka tällä kertaa huippusi olikin liian kaukana ja liian korkealla, näytit itsesi meille sellaisena kuin olet. Voimakkaana, mahtavana ja arvaamattomanakin. Ehkä toisena päivänä saavun takaisin, kenties silloin muistat minut, sillä minä en ainakaan unohda sinua. Rinteitäsi ovat monet kiivenneet, monet ovat luovuttaneet, monet ovat turhautuneet, mutta niin monet ovat
myös kohottaneet kätensä korkeimmalla kohdallasi. Monet ihmiset olet yhdistänyt ja monet myös erottanut. Meille opetit monta uutta asiaa, annoit mahdollisuuden ymmärtää ja tulla takaisin. Vahvempina, viisaampina ja varmempina. Kiitokset jo tässä vaiheessa tuikitärkeälle support-teamillemme kotimaassa.

Miguel




Korkeusrajan hakua

Mielenkiintoinen, opettavainen ja hauska viikko (noin) yläleireissä takana ja vaikka minultakin jäi huippu näkemättä niin matkasta ylhäällä jäi oikein hyvä mieli. Aconcagua vain osoittautui minulle tällä kertaa liian korkeaksi. Jaksoin kavuta noin 6500 m:iin, jossa olotila alkoi olla aivan liian huono ja oli pakko kääntyä alamäkeen. Minun fysiikkani ei siis sopeutunut huippuolosuhteisiin. Ainakaan tällä kertaa. Puolalaisen jäätikön reitti (Polish Direct) osoittautui siis retkikunnalle (muille paitsi Carlosille) liian syvälumiseksi. Muutenkin reitti oli omaa mielikuvaani hieman jyrkempi. Sen sijaan pullonkaula olisi ollut tänä vuonna erinomaisen helppo (loiva ja luminen). Toinen huiputusyritys traversea käyttäen oli odotuksiani hienompi. Vahinko vain että sopeutumiseni eikä vauhtini sillekään riittänyt.

Kääntymispäätöksiäni en ole juurikaan jälkikäteen murehtinut. En todellakaan halunnut liittyä niiden jyrkillä rinteillä hoippuvien joukkoon. Pääsin jotakuinkin omin jaloin takaisin leiriin mistä olen tyytyväinen. Kakkosleirissä (5850 m) ei näköjään juuri minkäänlaista palautumista tapahtunut ja huiputusyritysten jälkeisenä aamuna pakkasin rinkkani täyteen pikaisesti ja lähdin nopeasti alaspäin. Aamulla kun en voinut edes kuvitella syöväni mitään. Mutta kun pääsin joitakin satoja metrejä alaspäin, niin jo alkoi pähkinät ym. maistumaan. Laskeutuminen perusleiriin oli rankka mutta toisaalta olotilan paraneminen antoi lisävoimia. Lisäksi perusleiriin jo edellisenä päivänä siirtynyt Juan oli tehnyt ryhmämme puolesta mahtavaa peeärrää ja useat vastaantulijat tunnistivat minut yhdeksi suomitiimin jäseneksi (köysi ja hakut repussa paljastivat, että on yritetty puolalaista jäätikköä eikä tällä hetkellä liikkeellä ollut montaa ryhmää samoin ajatuksin). Meistä oli tullut siis varsin tunnettuja ja monet (paikallisia oppaita myöten) halusivat kuulla kokemuksemme jäätiköstä tai jutella ihan muuten vain.

Perusleiriin saavuin jalat soosina, mutta illalla minua ja Joséta odotti maittava Aymaran illallinen. Joka olisi kyllä saanut olla suurempi, nyt kun ruokahalu alkoi palailla. Ilta perusleirissä kului sadetta pidelleen ja reaktorilla kamoja kuivatellen. Onneksi tänään välipäivänä on taas ollut kuivaa ja rojut alkaa olla kuivat ja osin pakattu huomista muulikuljetusta varten. Jäljellä siis enää paluumarssi ja Mendozan riemut. Churrasco, bisteca, lomo y vino mendozino esperan.

Perdita

Auringonnousua 6000m korkeudessa ei voita mikään

Johtopäätösten aika. Suomessa varmaankin tulee tehtyä syvempi analyysi, mutta
kirjoitetaan nyt muutama rivi kuitenkin, kun itse tapahtuma on vielä iholla. Tämä oli ensimmäinen matkani isolle vuorelle ja lisäksi ensimmäinen retkikunta-tyyppinen matkani, jonka vielä teimme ilman paikallista opasta. Valmisteluun tarvittu aika oli uskomattoman suuri siitäkin huolimatta, että meillä oli konsultteina vuorella käyneitä tuttuja. Omasta mielestäni olin valmistautunut matkaan tarvittavin tiedoin ja välinein. Valmistautumisen merkitystä tällaiselle matkalle ei voi väheksyä, sillä olosuhteet voivat kyseisellä vuorella olla ankarat ja voivat myös vaihtua nopeasti.

Kaupallisten retkikuntien jäsenet pääsevät kyllä vähemmällä. Perusleiriin asti kannoimme päivärepun ja muut tavaramme tulivat muulikyydissä. Perusleiristä ykkös- ja kakkosleireihin kannoimme kaiken itse. Käytännössä tämä tarkoitti tavaroiden viemistä ylös kahdella kerralla, joka toki oli edestakaisen kävelyn vuoksi raskasta, mutta toisaalta auttoi sopeutumaan korkeuteen. Kaupallisten retkikuntien oppaat kantavat, suunnittelevat ja tarjoilevat asiakkailleen ateriat, mutta meidän oli hoidettava nekin itse. Ja kun kaikki oli valmista ja oli alastulon aika, kannoimme kaiken kerralla alas kakkosleiristä perusleiriin. Korkeuseroa tuli 1650m ja käveltävää matkaa reilut 6 km (arvio). Uskon, että kaikkien matkalaisten reput painoivat tuolloin yli 30 kg ja Carlos ylti repun painossa vielä seuraavalle kymmenluvulle. Omalta kohdaltani tuo paluumarssi perusleiriin oli fyysisesti ja henkisesti retken raskain osa. Olihan ”pihvi” jo ohi ja paluumarssi vain välttämättömyys.
Lienenkö koskaan aiemmin myöskään kantanut noin painava rinkkaa. Paluumatka perusleirintä Punta de Vacasiin menee jo vihellellen, kun kannossa on enää päiväreppu. Ilmat tosin voivat tuoda Miguelin mainitsemaa lisähaastetta mm. sateiden muodossa.

Mikä saa ihmisen vapaaehtoisesti tällaiseen rääkkiin? Tuohon kysymykseen on
vaikea antaa vastausta. Retken valmisteluun ja itse matkaan käytetty aika, matkan kustannukset ja nykyaikaisen lentomatkustuksen jännitys (tulevatko tavarat ja matkustajat ajoissa perille ja tavarat vielä jopa ehjänä) ovat kohtalaisia uhrauksia. Mutta itse vuorella joka ikinen askel on oma suorituksensa, kun olosuhteista riippuen hiki valuu virtanaan ja iho palaa kuumasta auringonpaisteesta tai parta jäätyy viimasta ja pakkasesta – puhumattakaan loputtomasta hengästymisestä ja korkeammalla jopa hapen loppumisen tunteesta. Ja yli 6000m korkeuden saavuttamiseen tarvitaan muutamia askeleita. Ehkä kyse on loppujen lopuksi siitä tunteesta, että tätä tehdessäni tunnen todella olevani elossa. Ja että mukana on muitakin samanlaisia ”hulluja”, joiden kanssa kokemukset voi jakaa. Monia hienoja kokemuksia ja elämyksiä on tältäkin matkalta tullut, mutta hienoin hetki ja tunne oli auringon nousu 6100 metrissä yli Andien noin 35 astetta kaltevalla pinnalla, kun taivas oli pilvetön ja tuuli käytännössä 0 m/s. Tuolla korkeudella maan pallonmuotokin jo näkyy. Tuota kokemusta en pysty selittämään enkä edes yritä. Se on hyvin liikuttava.

Teimme siis kaksi nousuyritystä. Ensimmäinen oli päätavoitteemme tekninen
jäätikköreitti ”Polish Direct”, jonka jouduimme luovuttamaan klo 13 jälkeen. Reitti oli kohtalaisen luminen, ja polun avaaminen usein jopa yli polven korkuiseen pehmeään lumeen oli hidasta ja aikaa vievää. Kääntymispäätös oli oikea, koska kääntymispisteestä oli vielä paljon matkaa huipulle, mutta aika ja voimat olivat vähissä. Harmittavaa asiassa oli se, että itse reitin ”kruksi” oli kiikaroinnin ja Carloksen lähemmän havainnoinnin perusteella jopa helpossa kiipeilykunnossa. Seuraavana päivänä suuntasimme traversen kautta perusreitille. Edellisenä päivänä olimme kuitenkin antaneet jo lähes kaikki virtamme, ja eteneminen sujui hitaasti. Ryhmästämme vain yksi pääsi huipulle. Me muut käännyimme takaisin joko väsymyksen tai liian ajan kulumisen perusteella. Itse käännyin takaisin noin korkeudesta 6720m, joka on tämänhetkinen korkeusennätykseni.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Omalta kohdaltani reiteille olisi molempina päivinä pitänyt lähteä aikaisemmin. Tämänkertaiset kokemukseni vahvistavat aiempaa käsitystäni, että olen varsin hidas, mutta ajan kanssa sisukas ja jaksava. En osaa sanoa, olisiko aiempi lähtö auttanut Polish Directin nousussa lumiolosuhteiden vuoksi, mutta uskon, että esim. 2h aiempi lähtö perusreitille olisi ollut tarpeeksi auttamaan minut huipulle. No, tämä on toki spekulointia, mutta ilman muuta ”lessons learned” on syytä tehdä, jotta seuraavalla kerralla onnistumme paremmin.

Ylihuomenna alkaa retken helppo osuus. En voi sanoa ”hauskanpito”, koska myös itse vuorella olo on ollut hauskanpitoa. Mendozan maakunnan viinit ovat kuuluisia Suomessa asti ja myös Argentiinalaiset pihvit ovat kuuluisia. Uskon, että viihdymme mainiosti seuraavan viikon tutustuen kaupungin ja maakunnan ihmeisiin. Kotiin Suomeen matkaamme hieman eriaikoina niin, että ”mattimyöhäisille” aikaa lomailuun jää yli viikon. Monta kokemusta rikkaampi

José

Aina ei vahva tahto ja itsepäisyyskään riitä Tätä kirjoittaessa on jo melkoisen letkeät oltavat perusleirin palveluiden äärellä, kamat on eilisen lumipyryssä laskeutumisen jäljiltä kuivateltu ja auringon polttamat huuletkin alkavat olla siinä kunnossa ettei syöminen enää tuota suurempia kipuja. Huomenna aamulla lähdemme 40km paluumarssille kohti Punta de Vacasia, onneksi muulien ansiosta hieman kevyemmillä repuilla kuin eilen kakkosleiristä raahatut kantamukset olivat.

Aconcaguan huippu jäi minulta kovasta yrityksestä huolimatta saavuttamatta. En voi
väittää etteikö hieman harmittaisi, mutta molempina huiputuspäivinä päätös kääntyä takaisin oli ainoa oikea. Ensimmäinen huiputusyritys Polish Directin kautta alkoi vielä pimeässä aamuyön tunteina. Auringon nousu jäätikön reunaa myöden oli paitsi unohtumaton näky, minulle myös lisääntyvän lämmön myötä suuri helpotus koska varpaat olivat hyvästä varustautumisesta huolimatta olleet aika jäässä pari ensimmäistä nousutuntia. Auringon noustua ylemmäs kiipeäminen sujuikin pitkään hyvin, ja voimia riitti ihmeen hyvin syvässä lumessa kahlaamisesta huolimatta aina pullonkaulan alle asti (n.6500m). Tässä vaiheessa kello kuitenkin alkoi olla jo liian paljon, ja näytti siltä ettei kruksin ohittamisen jälkeenkään olisi yhtään sen helpompaa nousua luvassa, päinvastoin seinämä näytti vain jyrkkenevän ja lumikuorma säilyvän entisellään. Pitkän pohdinnan jälkeen teimme yhteisen päätöksen kääntyä takaisin ja yrittää huipulle uudestaan seuraavana päivänä toista reittiä. Laskeutuminen oli minulle paljon nousua vaikeampaa, koska jyrkkää nousureittiä ei oikein pystynyt kävelemään alas edes vaellussauvojen avulla ja jäähakun kanssa laskeutuminen oli toivottoman hidasta. Ohitettuamme pahimmat kivijyrkänteet matkanteko onneksi vauhdittui perinteisellä peppumäen laskulla hakkua hätäjarruna käyttäen.

Käytimme ensimmäiseen huiputusyritykseen melkein 10 tuntia ja päivän rasitus kyllä tuntui illalla lihaksissa. Energiankulutuskin tuntui olleen sellaista luokkaa, ettei koko illan tankkauskaan sitä täysin kompensoinut. En kuitenkaan ollut kärsinyt mistään korkeuteen liittyvistä oireista, joten päätin seuraavana aamuna yrittää huipulle uudestaan Polish Traverse-reittiä pitkin. Olen tottunut treenaamaan päivittäin enkä siksi ollut niin huolissani palautumisesta seuraavan päivän koitosta varten, mutta ilmeisesti rasituksesta toipuminen ei tosiaan 6000 metrin korkeudessa enää toimi kuten normaalisti ja seuraavana aamuna lihakset tuntuivat olevan jo valmiiksi maitohapoilla. Lähdimme kuitenkin lähes koko porukan voimin uudelle yritykselle kuudelta aamulla (Juan oli joutunut edellisenä iltapäivänä laskeutumaan vauhdilla perusleiriin vakavan AMS:n vuoksi). Alkumatka sujui kohtalaisen kankeasti, koska kaikki olivat vielä uupuneita eilisestä nousuyrityksestä. Hitaasta tahdista huolimatta etenimme kuitenkin kohtalaisen hyvin ja saavutimme Independence Hutin rauniot hieman henkilöstä riippuen puolen päivän molemmin puolin. Olin kärsinyt koko nousun ajan lievästä päänsärystä, joka muun väsymyksen päälle hidasti nousuvauhtia ja retkikuntamme nopein kahden miehen kärki oli jo päässyt katoamaan näköpiiristäni. Tunsin kuitenkin olevani hyvässä vedossa vielä siihen asti kun sää yllättäen muuttui auringon paisteesta lumimyrskyksi ja samaan aikaan vastaan alkoi hoippumaan toinen toistaan huonokuntoisempia jo huiputusyrityksestä luopuneita. Etenin parhaillaan jyrkähköä rinteen reunaa kohti viimeisen jyrkemmän nousuvaiheen alkua, ja oli todella pelottavaa seurata miten muutama kaupallisen ryhmän jäsen horjui kuilun partaalla joka toisella askeleella kunnes opas kiinnitti heidät köydellä hinattavaksi muun ryhmän perässä. Samaan aikaa Perdita päätti kääntyä takaisin pahenevien vuoristotaudin oireiden takia, ja minun oli pakko alkaa miettimään olinko itsekään enää riittävässä kunnossa paitsi saavuttamaan huippua myös pääsemään sieltä omin voimin alas. Näkyvyyden heikennyttyä niin etten enää nähnyt ketään muista retkikuntamme jäsenistä sai minut lopulta kääntymään takaisin, koska en uskaltanut luottaa siihen että pystyisin lumimyrskyn mahdollisesti vielä pahennuttua selviytymään yksin tuntemattomassa maastossa ja koko ajan pahentunut päänsärky ei myöskään lisännyt uskoa itseeni. Lisäksi tässä tapauksessa paluu kakkosleiriin ei varsinaisesti paljon vielä auttaisi jos vuoristotauti pahenisi päänsärystä vakavammalle astelle, koska lähin lääkäri löytyi vasta 1600 metriä alempaa perusleiristä eikä sinne päässyt kuin omin jaloin usean tunnin patikoinnilla.

Paluuni kakkos-leiriin oli melkoista kompurointia päänsäryn ja uupumuksen takia,
ja teltoille päästyäni päänsärky oli niin kova ettei edes kenkien riisuminen ollut onnistua ilman pitkää lepotaukoa ja nestetankkausta. Buranan ja Paramaxin yhdistelmä ja parin tunnin unet makuupussissa onneksi riittivät olon paranemiseen, ja illalla sain jo syötyäkin normaalisti mutta kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen siihen että ymmärsin kääntyä ajoissa takaisin. Onneksi muutkin retkikuntamme jäsenet palasivat teltoille muutaman tunnin sisällä, eikä kukaan jäänyt laskeutumaan koko ajan sakenevassa lumisateessa. Carlos ehti jopa meistä ainoana saavuttaa huipun, josta olemme kaikki erinomaisen ylpeitä, koska olosuhteet eivät olleet ihan helpoimmasta päästä!

Seuraavana päivänä sitten pakkasimme kaiken rinkkoihin, tai käytännössä puolet rinkkaan ja puolet riippumaan sen ulkopuolelle.. Reppu kyllä painoi niin paljon etten aluksi uskonut jaksavani sitä perusleiriin asti kantaa, mutta ajan myötä taakkaan tottui ja matka taittui tasaisen hitaasti hyvin aina ykkösleiriin asti. Matka ykkösestä perusleiriin oli vaikea, koska sakea lumisade peitti polun ja eksyimme Josen kanssa useaan otteeseen reitiltä. Lopulta onneksi Plaza de Argentinan teltat ilmaantuivat pyryn keskeltä ja laskimme helpottuneina rinkat alas ensimmäistä kertaa sitten kakkosleiristä lähdön jälkeen. Loppuilta sujui mukavasti jo rakkaaksi tulleen MSR Reactor-keittimen pöhöttäessä telttaa ja vaatteita kuivaksi, illallinenkin maistui erinomaisen hyvältä koska päivän syömiset olivat jääneet aika vähälle. Loppiaispäivä taas on kulunut kunnon kamasirkuksen merkeissä muulien kyytiin meneviä kasseja pakkaillessa.

Loppusanoiksi pitäisi jotenkin yrittää tiivistää reissun tunnelmia, vaikka se vaikealta tuntuukin kun muutamassa viikossa on koettu niin paljon uutta. Kokemus kokonaisuudessaan on ollut ehdottomasti hienompi kuin mitä pelkkä huipun saavuttaminen olisi ollut. Omatoiminen vuorenvalloitus näillä korkeuksilla oli meille kaikille uutta, ja siihen nähden onnistuimme projektissamme varsin hyvin. Lessons learned-osioon voin omalle kohdalleni kirjata reippaasti jalkalihastreeniä rinkan kantoa varten, sillä nyt polvet turposivat ikävästi aina raskaampaa reppua roudatessa vaikka aerobinen kunto muuten hyvin riittikin. Maisemat Andeilla ovat myös ylittäneet kaikki odotukseni, karuudesta huolimatta ympäröivät vuorenhuiput ovat komeita ja maaston värit uskomattoman monisävyisiä. Ylihuomenna sitten pääsemme nauttimaan hieman erilaisesta lomailusta Mendozassa, yli kahden viikon teltassa asumisen jälkeen alkaa hotellin tarjoama suihku ja kunnon illallinen punaviinin kera jo houkuttelemaankin!

Laura

Moro!

Jo oli pehmeää lunta ja paahtavaa auringonpaistetta reissussa. Itse huiputus meni
nätisti tossua vain toisen eteen ja jos vauhti meinasi kasvaa liikaa, niin pohkeita alkoi hapottaa. Itse huipulla ilman ohuuden huomasi, kun laittoi kameran 10s laukaisu viiveelle, niin kuvaan ei vain meinannut keritä millään. Itse keli huipulla oli vaihteleva, muutama metri sekunnissa tuulta ja pilvistä pääsääntöisesti. Hetkittäin oli puolipilvistä ja näkymät mahtavat. Kaikkiaan 40 min visiitti huipulla oli mukava ja rauhallinen. Samaan aikaan huipulla vieraili ainoastaan yksi aasialainen kaveri. Napattiin kuvia toisten kameroilla kuvia ja sitten alaspäin. Itse matkalla huipulle vastaan vain 3 amerikkalaista, jotka olivat käyneet huipulla. Tämän jälkeen 4 hengen porukka oli vielä matkalla ylös. Muut kääntyivät takaisin, yhtä naista lukuun ottamatta jota Miksun kanssa yritettiin käännyttää puhumalla noin 5 minuutin ajan. 2 leiriin päästyäni olo oli aika puhki. Vikan rinteen traverse oli pitkä kuin nälkävuosi.

Olin silti tyytyväinen päivään ja nopeuteeni ylhäällä. Ruokaa ja juomaa oli vielä sopivasti jäljellä. Seuraavana aamuna pakattiin kamoja rauhassa ja odoteltiin Fernandoa (kantajaa) Juhan varusteille. 20 kg kantamus hänelle kuormana ja itselleni joku 35kg 2. leiristä. 1 leirin täydennettiin Miksun kanssa kantamuksia, itse sain kasaan mukavat 42kg 5000m korkeudessa. Kannattaa kokeilla vaikka ihan tasamaalla miltä tuntuu kantaa 65kg elopainolla 42kg reppua. Muutamissa pienissä ylämäissä ei askelpituudella juhlittu. Mutta lopulta päädyttiin yhtenä kappaleena tänne Plaza Argentiinan perusleiriin lumisateen keskelle.

Nyt olo on hyvä, mutta retkiruoka ei oikein tahdo maistua, pitzaa, pihvejä ja hampurilaisia tekee mieli ihan sikana. Onneksi varuste tynnyristä löytyi sentää 2 tölkkiä colaa ja salmiakkia. Varustekauppaa on hierottu ja pakaasi on keventynyt ainakin 5kg. Hakut menivät nopeasti kaupaksi ja kengät vähän myöhemmin. US $ oli valuuttana. Olisivat halunneet ostaa myös vaatteita, jatkoja, jääruuveja jne. Mutta osan kaman kohdalta hinta oli liian kova. Ei nyt kaikkea ilmaiseksi myydä. Nyt vain töppöstä toisen eteen taas 40 km verran ja sitten pääseen medozaan pihvien pariin. Hyvä reissu taas ja homma rockas.

Douppii shittii!!!

Kossu



Vuori antoi – vuori otti

Mahtava reissu takana. Hienoja maisemia,mielenkiintoisia ihmisiä, joista suuren osan kanssa ei montaa yhteistä verbaalista sanaa kielimuurin takia onnistuttu vaihtamaan. Toimeen tultiin silti ja jopa frendeiksi niin, että yhteystietojen vaihto velvoittanee aloittamaan espanjan kielen opiskelut.

Omalla kohdallani reissu oli melkoista henkistä taistelua fysiikan pettämistä vastaan jo lähestymismarssin toisena päivänä iskeneen flunssan takia. Tällainen reissu kuluttaa kroppaa pikkuhiljaa ja silloin (huiputuspäivänä), kun täytyisi pystyä antamaan parasta itsestään, on käytännössä heikoimmillaan paitsi tietysti motivaation suhteen. Koitin parhaani mukaan levätä ylöspäin menon aikana päivän-pari extraa aina, kun mahdollista, jotta kroppa olisi palautunut edes jollain tavalla. Aikataulu kuitenkin vaati liikkeelle lähtöä aina vähän liian aikaisin. Näissä korkeuksissa tervehtyminen on äärimmäisen haasteellista. Keskustelu perusleirissä työskennelleen lääkärin kanssa oli mielenkiintoista. Kun kerroin, että päätä särkee älyttömästi, hän kertoi sen olevan normaalia ja käski ottamaan tupla-annoksen nappeja, mikäli normiannos ei tehoa. Lievä tai kohtalainen päänsärky lienee näissä korkeuksissa tosiaan normaalia ja siksi paikallisen lekurin on hieman vaikeaa ymmärtää suomalaismiehen filosofiaa päänsärkyjen suhteen. Kun kerroin hänelle, että ymmärrätkö, että mun pää tuntuu hajoavan eikä särkylääkkeillä ole mitään tekemistä paineen tasaantumisen kanssa otsaontelossa, sain jokseenkin toimivammat lääkkeet.

Jokaiseen ylempään leiriin siirtyminen oli melkoista taistelua, joka kuitenkin otettiin nöyränä vastaan. Uskoin selviäväni huipulle, jos vain kelit antavat siihen mahdollisuuden. Luulen, että viimeinen siirtyminen Camp 2:een, mistä huiputusyritys seuraavana aamuyönä oli määrä aloittaa, koitui lopulliseksi niitiksi kohdallani. Olin koko reissun ajan noudattanut orjallisesti ystäväni, kokeneen suurten vuorten miehen, ohjetta ja pitänyt sykkeen alle 130 lyöntiä/min ja seurannut sopivalta takamatkalta retkikunnan vuorikauriita. Se tuntui muutenkin turvallisemmalta, koska tosiaankaan näistä korkeuksista ei aiempaa kokemusta ollut. Siirtymällä Camp 2:een kuitenkin alkoi myrskyrintama nousta pohjoisesta ja koin suurempana riskinä jäädä sen jalkoihin, kuin käskeä pumppua tekemään enemmän töitä. Olotila Camp 2:een saapuessa kertoi karua kieltään siitä, että vaikka olinkin voittanut kilpajuoksun tummien pilvien kanssa, olin tullut aivan liian kovaa. Taivas antoi auringonpaisteen lisäksi lunta ja salamoivaa ukkosta – ennennäkemättömän kaunista tavallaan.

Viimeinen yö ennen tavoiteltua nousua oli hankala. En saanut nukuttua ja toivoin salaa, että yöllä teltan kankaita paukuttanut tuuli jatkuisi aamulla niin, että retkikunta päättäisi siirtää vuorokaudella nousuyritystä. Turha toivo, koska aamuneljältä keli oli täysin tyyni. Päänsärky ei ollut väistynyt edes pillerien voimalla. Pohdin, että olisi fiksuinta jäädä päiväksi lepäämään ja valita perinteinen helpompi traverse huipulle vaikka yksin seuraavana päivänä. Tavoite-reittimme Polish Directin sekä varsinaisen kiipeilyn suhteen olin kuitenkin riippuvainen tiimistä ja ajattelin, että kiipeämäänhän tänne on tultu. Eikun taikanapit ja väkisinpuurot naamaan, kamat niskaan ja aamuyön pimeyteen. Mentaalipuolella fiilis oli hyvä ja tiesin toki pystyväni ylittämään itseni, kun sitä tarvitaan. Pari tuntia aiemmin lähtenyt toinen ryhmämme näytti kuin muurahaisilta ahertamassa pimeällä vuorenrinteellä otsalamppuineen. Tunnelma oli mystisen kaunis, kun aurinko alkoi pikkuhiljaa jostain alapuoleltamme punata edessämme seisovaa lumista vuorenseinämää.

Varsinaisen kiipeämisen alkumetrit tuntuivat jo melkoisen tuskallisilta. Mietin ääneen tunnin jälkeen, että onkohan tässä mitään järkeä. Miksu totesi, että nuo tunteethan ovat ihan normaaleja näissä hommissa ja Kossu lohdutti, että ei näissä korkeuksissa voi odottaakaan tuntuvan kovin hyvältä. Aiempien kokemusten perusteella uskoin tietäväni milloin on fiksua kääntyä takaisin. Ja toisaalta tiesin yläpääni jaksavan, vaikka muu kroppa kertoisikin muuta. Tämä onkin se todellinen haaste, oppia milloin pitää kääntyä vaikka pää jaksaisikin. Päätin kokeilla hetken vielä. Tuo hetki oli loppujen lopuksi 6 tuntia ylöspäin. Saavutimme ensimmäisenä lähteneen ryhmämme, joka oli aurannut loputtomaan lumihankeen jälkeä ja kiipesimme yhtenä jenginä. Laskeskelin, että meillä kestää kaiken kaikkeaan lumitilanteen takia liian kauan, eikä itselläni ollut intressejä palata alas leiriin mahdollisen huipulle pääsyn jälkeen pimeässä ja lumisateessa, mikä oli ollut viime päivien iltojen tendenssi sään suhteen.

Ilmoitin laskelmistani ja päätöksestäni kääntyä alas ja Pirjo teki seuraa minulle. Aluksi juttelimme leppoisasti ja kerroin aikomuksestani kävellä huipulle traversea pitkin seuraavana päivänä. Yhtäkkiä oloni huononi kuitenkin dramaattisesti. Rinteessä alkoi näkymään olemattomia muotoja, ristiaskeleet alkoivat kilpailla suoraan kävelemisen kanssa ja aina 10 askeleen jälkeen teki mieli vain kaatua hankeen ja jäädä nukkumaan. Järjen ääni kuitenkin jossain taustalla pauhasi jatkamaan. Ajatukset olivat todella sekavia. Matka 2-leiriin tuntui loputtomalta. Leiriin saavuttuamme tapasimme ”vuoristopoliiseja” omissa treeneissään. Tiedustelin heiltä mahdollista lääkitystä, koska omat namumme olivat muun ryhmän hallussa noin 500m ylempänä. Yhteistuumin otettiin yhteyttä radiolla perusleirin lääkäriin, joka käski lähteä alas nyt eikä heti. Jo tässä vaiheessa olin valmis kaatumaan telttaan eikä tuo muutaman tunnin yksinmarssi 1600 korkeusmetriä alamäkeen tuntunut äärimmäisen kiihottavalta idealta, vaikka BC:n tohtori olikin pari päivää sitten vaihtunut karvanaamaisesta äijästä varsin viehättävään rastachicaan. Käsky on käsky ja lähdin saman tien laskeutumaan kohti vastaanottoa. Reitti oli onneksi suht turvallinen kulkea myös itsekseen. Varsin viihdyttävien hallujen siivittämänäkin matka tuntui ikuisuudelta. Pari kertaa maa ja taivas vaihtoivat paikkaa ja löysin itseni syömästä soraa. Puolessa välissä sijaitsevan ykkösleirin kohdalla selitin ystävällisille jenkkitelttailijoille tilanteeni. Menin kiven varjoon ja pyysin heitä herättämään viimeistään tunnin päästä, koska jotenkin pelotti edes nukahtaa. Jatkettuani matkaa robotin lailla askel askeleelta saavutin muutaman tunnin kuluttua perusleirin. Tohtori talutti vastaanoton portaille tipahtaneen vaeltajan sisään ja antoi pari piikkiä.Kysyin, että miksei näitä anneta etukäteen, niin jaksaisi paremmin ja kysyin koska saisin lähteä takaisin ylös. Gringos locos finlandese tms. naureskeli tohtori ja kertoi kiipeilyn olevan mun osalta ohi tältä reissulta. Kovin isku oli, kun samainen rastapää kielsi ottamasta edes yhtä olutta illalla.

V….ttaako? Rehellisesti sanoen ei, koska täytyy olla tyytyväinen, että tajusi (jos ei nyt ihan ajoissa, niin riittävän) ottaa pakit ja lähteä alaspäin. Jäin huipusta loppujen lopuksi noin 400m ja sain kokemuksen näistä korkeuksista mitä olin tullut hakemaankin – ja paljon enemmänkin. ;) Tästä reissusta, kuten elämästä muutenkin, ajattelen, että täytyy nauttia matkasta ja pienistä jutuista – ei pelkästään mahdollisesta lopputuloksesta. Jos ainoa tavoite olisi ollut seistä huipulla ottamassa FB-kuvia, niin varmaan harmittaisi. Lähdin tänne kuitenkin pääasiassa hakemaan kokemusta korkeammasta ilmanalasta, oppimaan ja kehittymään tässä lajissa. Se tavoite toteutui yli odotusten. Luonnollisesti oon kuitenkin ylpeä kiltaveljestäni Kossusta, joka pääsi toimittamaan siniristilipun Etelä-Amerikan huipulle. Kaikki muutkin antoivat kaikkensa ja enempää ei liene vaadittavissa. Good job!

Tästä tekstistä tuli pidempi kuin oli tarkoitus. Koin kuitenkin tärkeänä jakaa tämän kokemukseni, vaikka tiedän, että learning by doing (mistake) on tehokkain ja kenties ainoa tapa oikeasti oppia mitään. Itse viisastuin kuitenkin paljon ja tiedän nyt, että jos tällaisella reissulla iskee jonkinasteinen sairaus, on parempi puhaltaa peli poikki ja ottaa niin paljon aikaa, kuin tarvitsee rehelliseen toipumiseen – ei vain niin, että jaksaa juuri eteenpäin. Aikataulut ja kaikki muu on loppujen lopuksi toissijaista, koska tässä esimerkkitapauksessa aikataulu ei loppuun asti huiputustavoitteen suhteen toiminut kuitenkaan. Meillä on todistettavasti vain yksi elämä ja pieni ja harmittomaltakin tuntuva sairastuminen saattaa loppupelissä kumuloitua kohtalokkaaksi näissä olosuhteissa. Sen arvoista ei edes näiden unelmien saavuttaminen ole. Tyytyväisenä oppimiseen ja kokemuksiini palailen Santiagon kautta Kotisuomeen. Erityisen onnellinen olen siitä, että saan pitää sylissä uutta ennennäkemätöntä tulevaa kummiprinsessaani. Siinä ei paljon vuorenhuiput mieltä paina.

Kiitos support-jaostolle ja kaikille, jotka ovat jakaneet matkaamme siellä jossain. I will write this also in english, when in city and not dependable on solarpower. Over and out.

Juan