Viimeiset hetket ”sivistyksen” parissa

Tässä blogimerkinnässä kaikki retkikunnan jäsenet kertovat omia tuntojaan ennen kuin nousemme ylempiin leireihin ja kohti Aconcaguan huippua. Olemme ylemmissä leireissä noin viikon ja kuten aikaisemminkin on todettu, blogia päivitetään sieltä ainoastaan tekstiviestein.

Ilma ohenee – tunnelma tiivistyy

Kirjaimellisesti, sillä tästä eteenpäin majoitumme kahteen telttaan. Näin ollen kahden hengen telttakunnat ovat pian historiaa. Retkikunnan taival on ollut karikkoinen, sillä jouduimme evakuoimaan yhden jäsenen Casa de Piedrasta korkean kuumeen vuoksi. Luonnollisesti kaikki olivat asiasta hyvin pahoillaan, mutta ratkaisu oli ainoa mahdollinen ja samalla oikea. Olemme sairastelleet kohtuullisen tiiviisti ja vasta nyt alkavat kaikki olla kunnossa. Oma taipaleeni on sujunut kohtuullisen mallikkaasti ja jalka on toistaiseksi noussut varsin kevyesti. Alarinteiden juoksukilpailuja ei ole pidetty, eikä pidetä, sillä tunnetusti niillä ei ole valloitettu yhdenkään vuoren huippua. Voisin sanoa oman asenteeni olevan määrätietoinen, mutta samalla nöyrä. Katsellessaan näitä jylhiä maisemia ymmärtää hyvin pian jäävänsä uhoamiskilpailussa toiseksi. Huipulle pääsee, jos vuori sen sallii. On ollut upeaa ihailla jylhiä maisemia ja samalla havaita sivistyksen jäävän yhä kauemmas taa. Tähtikirkkaat ja kirpeän viileät yöt. Vuoriston kuiva ja raikas ilma sekä ajoittaiset kivi- ja lumivyöryjen jylinät ovat siivittäneet matkaamme. En oikeastaan enää tiedä mikä viikonpäivä on menossa. Olen nauttinut kaikesta ja kaiken aikaa. Totaalin irtautuminen arjen kahleista, oman retkikunnan kaverit, muut kiipeilijät ja ympärillä kohoavat huiput ovat enemmän kuin tarpeeksi. Joku voi tietenkin ihmetellä miksi joku haluaa viettää lomansa näissä oloissa, mutta koettuaan tämän kaiken varmasti ymmärtää. Ja jos ei ymmärrä, ei varmasti ole tarvettakaan. Tämä kaikki on ollut jo tähän mennessä upeaa. Huomisesta eteenpäin alkaa todellinen uurastus kun kiipeämme leirien välejä ja yritämme sopeutua yhä ohenevaan ilmaan, samalla kun kannamme tavaraa ylöspäin. Edessä on varmasti hapottavia jalkoja, palelevia raajoja, päänsärkyä ja henkistä koettelumusta. Mutta se kaikki on niin palkitsevaa. Toivon todella, että vuori suo meille mahdollisuuden yrittää Polish Directia ja oma fyysinen sekä henkinen kanttimme mahdollistaa nousemisen Etelä-Amerikan korkeimman vuoren huipulle. Yksi ja yhdessä, samaa henkeä kaikki täynnä; kukin tavallaan. Taivallamme leiristä toiseen. Jaamme taakkojamme ja ihailemme jylhiä rinteitä ympärillämme. Iholla viileä, joskus jopa purevan kylmä tuuli, jatkamme yhä ylöspäin. Matkalla kohtaamme myös heitä hiljaisia, jotka liikaa yrittivät. Minä kutistun täällä, löydän uuden nöyryyden, joskus sitä on vaan pieni; tahtomattaankin. Yhdessä istumme leirissä, ehkä teltassa, tuulen voimakkaan piestessä teltan kankaita. Keittimen lämmittävä pöhinä taustalla, jaamme kokemuksiamme, tunteitamme ja taakkojamme yhä uudelleen. Askeleen lähempänä, kuitenkin edelleen tuhat liian kaukana. Yksi ja kaksi – askeleet pareittain, hakku iskeytyy rinteeseen, jäätä ropisee kasvoille. Kruksin läpi kavuten, valehuippujen läpi puuskuttaen, tavoite kirkkaana mielessä siintäen ja ehkä lopulta Suomen lippu nousee korkeimmalle. Kenties onnistumisen kyynel silmäkulmassa. Vaan voi se olla myös tuskan kyynel; piiskan sivallus kasvoille, huipun siintäessä liian kaukana. Kiitollisena otamme vastaan sen minkä meille annat. Luottavaisin mielin lähden huomenna ylöspäin.

- Miquel

Hyvällä mielellä ylöspäin

Perusleiriin lähestyminen sujui ihan kohtuullisesti. Hitaasti hyvä tulee, on toiminut kohdallani paremmin kuin hyvin. Samalla metodilla jatkan tästä eteenkin päin. Lepopäivät perusleirissä ovat olleet paitsi fysiikan lepuuttamista ja korkeuteen sopeutumista, myös erinomaista henkistä lepoa. Kirjan kanssa olen edennyt vain muutaman kymmenen sivua eikä pelikortteja ja noppia ole edes vielä korkattu. Jotenkin vain teltassa ja ulkona kivillä ellunkanailu on ihan riittävää ajanvietettä. Mitään muuta ei kaipaa. Lepo on tosiaan tehnyt tehtävänsä. Mukava taas lähteä huomenna eteenpäin. Toistaiseksi ei ole ilmennyt ihmeemmin korkean paikan oireitakaan. Ekana yönä perusleirissä päätä särki jonkin verran, mutta sekin meni ohi vettä juomalla (ja vessassa ravaamalla). Sen jälkeen olen noudattanut perusleirilääkärin neuvoa olla juomatta enää seiskan jälkeen, niin ei ole tarvinnut enää yöllä lähteä vessareissulle ja olen nukkunut tosi hyvin. Kelit ovat olleet perusleirissä odottamaani lämpimämpiä ja yöllä -29 makuupussia ei ole voinut pitää kuin vähän peittona. Tähän mennessä reissu on sujunut osaltani siis varsin leppoisin tunnelmin, lukuun ottamatta Michelin evakuointioperaatiota, jonka järjestely vajavaisella espanjankielellä oli jonkin verran haasteellista. Guardaparquesit (puistonvartijat) ja Aymaran arrierot (muulikuskit) ovat kuitenkin olleet erinomaisen auttavaisia, päteviä ja sympaattisia, joten asiat kyllä tuntuvat aina jotenkin perin järjestyvän. Uusiin korkeuksiin tähdäten.

- Perdita

Odotettavissa oheneva ja kylmenevää ilmaa

Muutamien päivien lepääminen perusleirissä on tehnyt tehtävänsä. Nousu perusleiriin, varusteiden vienti 1. leiriin ja ohut ilmanala eivät enää tunnu ja olo on valmis jatkamaan matkaa. Lisäksi paikallaan oleminen alkaa vienosti jopa kyllästyttää, vaikka toisaalta jouten vietetyt päivät ovat kyllä olleet mitä mainiointa hermolepoa arjen rutiineista. Lähdin Suomesta matkalle flunssasta puolikuntoisena, ja epävarmana siitä, että paraneeko tauti ajoissa. Ensimmäinen trekkauspäivä olikin varsin tuskainen, mutta siitä päivä kerrallaan olo on parantunut välillä kohtalaisestakin rasituksesta huolimatta. Nyt tuo tauti on vihdoin historiaa. Pienet päänsäryt kuuluvat korkeuden muuttumiseen ja vatsataudit epätäydelliseen hygieniaan, mutta niiden kanssa pystyy elämään ja ne kuuluvat asiaan. Useita kertoja päivässä olemme pienellä mittarilla mitanneet jokaisen jäsenen happisaturaation, joka näyttää hieman vaihtelevan olosuhteista riippuen. Omalla kohdallani lukema on ollut häntäpäässä, joka kertoo kehoni hitaasta sopeutumisvauhdista korkeuteen. Tämän hitaahkon sopeutumisnopeuden totesin tosin jo viime vuonna Ecuadorissa. Tämä asia huomioiden noususuunnitelmamme lepopäivineen pitäisi olla riittävä huipun saavuttamisen vaativaan sopeutumiseen. Loppu on sitten kiinni säätiloista ja itsestä. Loistavaa vetoapua erilaisiin tilanteisiin on löytynyt tiimiltä, jonka hörsyvä huumori kukkii niin että vatsanpeitteetkin ovat välillä kovilla. Iloinen olen myös siitä kokemuksesta ja erilaisesta osaamisesta, joka tiimistämme löytyy. Huomenna poistumme ”sivistyksen” parista olosuhteisiin, jollaisissa en aiemmin ole ollut. Uteliaina, valppaina ja nöyrinä lähdemme matkaan. Otamme vastaan sen, mitä vuori meille haluaa antaa: onnistumisen iloa tai epäonnistumisen tuskaa. Kävi kummin päin vain, tiiminä nuo asiat otamme vastaan.

- Jose

Douppii shittii

- Carlos

Vuori on taas ottanut omansa. Onneksi tällä kertaa vaan meitsin fyysisen kondiksen (jos sitä koskaan on ollutkaan). Flunssa alkoi vaivaamaan jo 3200 metrin korkeudella Casa de Piedran leirissä. Jouluaaton ylimääräinen pakotettu lepo siellä palautti sen verran voimia, että jaksoi kitkutella itsekseen Base Campiin 4200 metriin muun tiimin luokse. Päivän levon jälkeen käytiin heittämässä ekat kamat Camp 1:een 5000 metriin ja sillä reissulla iski infernaalinen pääkipu – pahin mitä allekirjoittanut on ikinä kokenut. Perusleiriin paluun ja lääkärikäynnin jälkeen diagnoosi oli tukossa olevat sinukset eli ts paine otsaontelossa ei tasaannu ylöspäin mennessä. Siksi ylöspäin kapuaminen aiheuttaa melkoisen tuskallisia haasteita. Kansankielellä päässä on siis kusen lisäksi isompi paine, kuin ympärillä vallitseva paine. Sain lekurilta erilaisia rohtoja ja toivon todella, että tilanne helpottaa ja paineet tasaantuu edes yläpäässä. Muuten reissu hulppeine maisemineen on sujunut hienosti. Haastetta riittää etenkin kelien puolesta. Päivittäiset 40 celsiusta lähentelevät hellelukemat pakottavat juomaan älyttömiä määriä ja suojaamaan kroppaa palamiselta. Puolestaan yöllä jo 3200 m:n korkeudessa oli pakkasta. Odotettavissa on paljon hyytävämpää keliä ylemmissä leireissä. Henkilökohtaisesti korkeusennätys on jo saavutettu Camp 1:ssä, sen korkeuden ohittaen hintsusti alppien Mt Blancin. Tavoite ei ole sinänsä saavuttaa mitään korkeusennätyksiä, vaan päästä ehjänä huipulle ja alas, mikäli kelit ja fyysinen kunto sen sallivat. Elämyksiä ja uusia frendejä on saatu jo tähän mennessä sekä todellista lomaa. Mahtavaa olla välillä totaalisesti kännykkäverkon ulottumattomissa! Ehdin jopa opetella viikon Chilen rannikolla surffaamista ennen retkikunnan kokoontumista Argentinan Mendozaan. Kiitos tiimille ja support-populaatiolle kotisuomessa. Tsemppiviestit ovat tulleet perille satelliittipuhelimen välityksellä. Tästä setämiehestä tuli lisäksi vielä eno tämän reissun aikana, joten lempparin etuliitteeksi soveltuva Don-sana lienee oikeutettu. ;) Hyvää Uutta Vuotta. Otetaan sit iisisti. ;) Olkoon voima kanssamme ja kanssanne!

- Juan

Huomenna jää jo kotoisalta tuntuva perusleiri kaikkine mukavuuksineen taakse, ja lähdemme nousemaan kohti uusia korkeuksia. Tähän mennessä reissu on omalta osaltani sujunut kohtalaisen hyvin, vaikka lähestymismarssi yli 30 asteen helteessä alkoi jo kolmantena päivänä ottaa hieman koville. Ehdin myös sairastaa miedomman version ilmeisesti samaisesta flunssasta joka aiheutti Michelin evakuoinnin jouluaatto-aamuna, mutta kuume ei onneksi koskaan noussut yli 38 asteen ja pari pakollista lepopäivää perusleirissä ilman mitään vedenhaku- taikka vessareissua fyysisempiä aktiviteetteja riittivät hyvin taudista toipumiseen. Kunnon rusketus/punoitus-rajat on tietysti jo tullut hankittua, aurinkorasvaa kun poistuu Andeille ominaisen jatkuvan tuulen ja ylämäen aiheuttaman hikoilun mukana enemmän kuin sitä ehtii kasvoihin ja käsivarsiin levittää.. Ensimmäinen yö perusleirissä meni aika pitkälti viiltävän päänsäryn kanssa sinnitellessä, mutta sen jälkeen ei korkeus ole vaivannut ja aklimatisoituminen tuntuu edenneen hyvin. Olen tosin joutunut tinkimään periaatteestani vältellä kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä viimeiseen asti ja päättänyt tarvittaessa sortua ”nappia naamaan”-linjalle, jotta tulevat yöt ylemmissä leireissä sujuisivat levollisimmissa merkeissä mahdollisista päänsäryistä huolimatta. Kolmas lepopäivä perusleirissä alkoi olla jo hieman liiankin pakollista lorvimista, mutta onneksi pikku oppaastamme löytyi hyvä kohde parin tunnin trekkailulle ja kävin ihailemassa Aconcaguan jylhää eteläseinämää ja Horcones-jäätiköltä laskeutuvaa vesiputousta. Eilen kävimme hieman kartoittamassa tulevaa majapaikkaamme, ja ympäristön karuudesta huolimatta ykkösleiri näytti varsin suojaisalta majapaikalta hienolla maisemapaikalla. Odotan innolla siirtymistä yläleireihin, on jännittävää nähdä miten selviydyn yli 5000 metrin korkeudessa ja riittävätkö voimat vuorenhuipulle asti. Tähän mennessä korkein saavuttamani huippu on Mt. Blanc (4808m), joten jo ykkösleirissä yöpyminen tulee olemaan oma henkilökohtainen korkeusennätykseni. Lisäksi Mt. Blancin huiputus meni hieman turhan kovaksi taisteluksi melkoisen ärhäkän vatsataudin takia, kun huiputuspäivä muuten olisi tyynen aurinkoisen sään ja hyvän näkyvyyden ansiosta ollut mitä hienoin. Tällä kertaa näyttää lupaavalta ainakin oman terveyden osalta, säille ei tietysti mitään voi ja huonoimmassa tapauksessa saattaa koko huippu jäädä saavuttamattakin jos hyvää sääikkunaa ei vain tule. Tärkeintä kuitenkin on että palaamme kaikki turvallisesti takaisin perusleiriin, huipun kautta kiertäen tai ei. Paras turva vuorella on hyvä porukka johon luottaa, ja uskon että retkikunnallamme hyvä tiimihenki säilyy myös haasteellisemmissa olosuhteissa. Lähden kohti yläleirejä periaatteena nauttia itse matkanteosta vähintään yhtä paljon kuin määränpään tavoittelustakin. Toivon kuitenkin että kaikki pääsemme Etelä-Amerikan korkeimmalle huipulle, ja voimme yhdessä juhlistaa saavutustamme Mendozassa hyvän pihvin ja punaviinin kera!

- Lara