Yksittäisen taistelijan mietintöjä Jouluaattona

(lisättynä blogiin takautuvasti, kun kirjoittaja on jo parantunut ja saapunut tekstinsä kanssa perusleiriin, missä muut jo olivat odottelemassa)

Jouluaattoilta yksin teltassa, on fiilis yllättävän herkässä. Oli voimat päässeet ehtymään ja flunssa yllättämään, oli pakko jäädä lepäämään. Haikeana katselin, kun ystävien reput keikkuen katosivat yli joen ja laaksoon kaukaiseen. Minä yksin takaisin telttaan hikiseen. Hän, joka on keskikesäisenä festariaamuna pikku kankaisessa herännyt auringon paahtamassa teltassa, tietää fiiliksen. Hikipisarat helmeilevät kasvoilla, ilma on raskasta hengittää ja olo on kaikin puolin tukala. Tarve päästä ulos raikkaaseen ilmaan on kova.

Täälläkin ulkoilma on toki raikasta, muttei voi mennä ulos lepäämään. Varjoa ei löydy ja keskipäivän aurinko polttaa kasvot ja tuuli tarjoaa silti tehokkaan vilustumiskertoimen. Vaikka kroppa kaipaisi kipeästi lepoa, on nukkuminen teltassa mahdotonta. Oviaukot on pakko pitää kiinni, koska muuten laaksossa puhaltava tuuli takaa hiekkapuhallusta vastaavan kokemuksen teltassa sisälläkin. Ilman festarikankkustakin on korkeaan ilmanalaan sopeutuminen haasteellista tässä kunnossa näissä olosuhteissa.

Vaikka sauna on siis omasta takaa, tulee mieleen suomalainen joulusauna ja oikea jouluateria. Täällä kinkku nautitaan ilmakuivatussa muodossa. Hetkittäin päähän yrittää takavasemmalta viekkaudella hiipiä ajatus lomabudjetin kohdistamisen mielekkyydestä. Työnnän ajatuksen kuitenkin nopeasti mielestäni ja pistän sen infernaalisen pääkivun piikkiin ja luokittelen kuumehoureeksi. ;)

Kellon madellessa kohti illan tunteja ja auringon matkatessa kohti vuorten takaista laskeutumispaikkaansa vaihtuu päivän tuskainen kuumuus hyytävään tuuleen. Lämpötila valuu pikkuhiljaa pakkasen puolelle. Aamulla oli leirin vieressä virtaava puro ohuen jääpeitteen kuorruttama, vaikka lämpötila päivällä oli yli kolmenkymmenen. Kontrasti on täällä mieletön.
Nää on näitä päiviä. Eräs rakas ihminen on joskus todennut näistä harrastuksistani, että ”kaikkea se kroppa kaipaa”. Yksin teltassa, keskellä ei v…u niin mitään, vietetyn jouluillan hämärässä nuo päässäni kaikuvat sanat saavat mut hymyilemään sarkastisesti ja nyökyttelemään salaa.

Onneksi olen yksin eikä kukaan näe. Toisaalta satelliitit tarjosivat mahdollisuuden lyhyeen hyvän joulun toivotus –puheluun kotisuomeen tänä aamuna ja tuo samainen ääni käski pitämään huolta ja pärjäilemään. Vaikkei kysymys olekaan mistään kuukausia kestävästä tutkimusmatkasta, antavat nuo pienet jutut suuren ilon ja paljon voimia ja tsemppiä.
Takautuvasti joulusaunaa odotellessa.

Kiitos kotiväet!