Lomailua Mendozassa

Tässä vielä pieni lomaraportti Mendozasta.

Juan ja Carlos lähtivät Mendozasta heti seuraavana päivänä vuorelta paluun jälkeen. Heidän kotimatkansa alkoi bussimatkalla Santiago de Chileen ja siitä eri reittejä Suomeen.

Michel lähti viideksi päiväksi Maipulle paikkailemaan väliin jäänyttä vuorelle nousua. Oli kuulemma hyvä reissu ja hinku olisi ollut kova jatkaa uudelle yritykselle Aconcagualle, jos vain aikataulu olisi sellaisen sallinut.

José, Miguel, Lara ja Perdita sen sijaan elbailivat antaumuksella joitakin päiviä Mendozassa. Elbailu sisälsi niiden jo muutaman kerran mainittujen pihvien ja viinien nauttimista, terassioluita ja uima-allasta. Lisäksi mainittakoon iltapäivä jättipuistossa nimeltä Parque General San Martin. Varsin vierailun arvoinen keidas keskustan välittömässä tuntumassa.  Aktiviteetteihin kuului myös tylsä viiniretki, jonka suurin anti oli tilaviinien ostaminen ja niiden nauttiminen kauppahallista haettujen juustojen kera.

Miguelin lähdettyä 13.1. kotimatkalle, José, Lara ja Perdita aktivoituivat päiväksi kiipeilemään El Saltoon sekä toiseksi päiväksi retkelle Cacheutasiin, josta löytyy hieno rakennelma erilaisia uima-altaita ja suihkulähteitä.

Kaikki on nautittu cervezojen, vinojen, lomojen ja bife de chorizojen kanssa. Vuorella kadotetut kilot on ansiokkaasti hankittu takaisin.

Elinen ilta/yö meni sen verran pitkäksi, että tänään taas vaihteeksi otamme hieman rennommin. Siinä ohessa José, Perdita ja Lara pakkaavat kamat huomenna aamulla alkavaa kotiin lähtöä varten. Miguel jatkaa vielä lomaansa: pari päivää lisää Mendozassa, pari päivää kiipeilyä Los Arenalesissa ja sitten Chileen. 

Koti-ikävä ei vielä ole,

Perdita

Mendoza

Moro!

Ollaan kotiuduttu Mendozaan ja syöty hyin....lisää myöhemmin.

Kiitos kaikille lukujoille.

Kuulumiset ennen paluumarssia

Tässä teille hivenen retkikunnan jäsenten henkilökohtaisia tuntoja perusleiristä ennen paluumarssia.

Ei siellä huipulla mitään tuule

Olemme huilanneet yhden yön perusleirissä ylävuorella vietetyn ajan jälkeen. Entinen kuuma pätsi on muuttunut aavistuksen kylmemmäksi ja lumisemmaksi. Lunta tulee jälleen melko reippaasti ja saamme suorittaa paluumarssin hieman poikkeavissa olosuhteissa. Paikallisten mukaan olosuhteet ovat erittäin harvinaiset, sillä tuskin koskaan tähän aikaan vuodesta vallitsee näin arktinen ja samalla märkä ilmanala. Edes näillä korkeuksilla. Lähdemme siis huomenna Vacasiin yhden pysähdyksen taktiikalla ja sen jälkeen lupaan nauttia Mendozan tarjonnasta täysin siemauksin.

Ylävuorilla vietetty aika oli omalta kohdaltani varsin mahtavaa. En kärsinyt luontaista väsymystä ja rasitusta kummempaa ja sopeutuminen tapahtui varsin hyvin. Ainoa vaiva oli vasen niska, joka jumiutui aina iltaisin päivän uurastuksen jäljiltä. Kylmägeelillä (JomoTM) ja muutamalla Paramaxilla homma hoitui. Säät eivät täysin suosineet oleiluamme ylhäällä, sillä lunta oli alkuperäisellä reitillämme liikaa ja toisella huiputusyrityksellä voimani eivät olleet vielä täysin palautuneet. Ylimääräinen ”lepopäivä” yläleirissä ei ole ihan sama juttu kuin huilaaminen alempana. Jatkuva lumisade olisi joka tapauksessa tehnyt myöhemmän huiputusyrityksen aikaisempiakin haastavammaksi. Ja jossain vaiheessa se loma kuitenkin loppuu.

Ensimmäisen yrityksen aikana sää oli muutoin varsin erinomainen, mutta raskas lumi hidasti menoa liikaa. Todennäköisyys sille, että pullonkaulan jälkeen eteneminen olisi ollut lumen takia yhtä hidasta, oli suuri. Ja toisaalta pakkien ottaminen pullonkaulan yläpuolelta olisi saattanut olla hivenen riskialtista. Markkulle, Anttille, Jaakkolle, Mikkolle ja Jarmolle voin näin ollen todeta, että takki ja kamera ovat edelleenkin siellä jossain…

Toisella yrityksellä mieleenpainuvinta olivat lukuiset takaisinkääntymiset pilven ja lumisateen vuoksi. Ensimmäisenä hämmästytti eräs kaupallisen retkikunnan nainen, jonka oppaat olivat määränneet kääntymään takaisin. Ihmettelin naisen kuntoa kahden amerikkalaisen kanssa ja totesimme hänen olevan melko heikossa hapessa. Yksin alaspäin ja kävely oli erittäin vaappuvaa ja epämääräistä. Pian loppuryhmä seurasikin kaatuillen perässä. Jatkoin tässä vaiheessa matkaa amerikkalaisten kanssa, jotka kuitenkin kääntyivät takaisin lumisateen kiihdyttyä huippuunsa ja näkyvyyden hävittyä lähes kokonaan. Tunnelma oli sen jälkeen uskomaton, sillä sain kaiken aikaa arvioida olosuhteita, omaa kuntoa, aikataulua ja matkaa huipulle kelloa vastaan. Tiesin käyttäneeni melkoisesti aikaa päästäkseni parinsadan metrin päähän huipusta, jossa kohtasin Carlosin. Hänen mukaansa aikaa huipulle kyseisestä paikasta menisi vielä kaksi tuntia, joten pienen pohdinnan jälkeen päätin lähteä Carlosin mukana takaisin alaspäin.

Mietin päätöstäni vielä tänään aamulla hetken aikaa, mutta olen edelleen sitä mieltä, että se oli oikea päätös sillä… Kohtasin nousun aikana erään naisen, joka oli ilmeisesti matkassa yksin. Luulin aluksi hänen olevan kantaja, mutta koska saavutin hänet varsin helposti Independece Hutin –raunioilla, arvasin ettei hän todellakaan ole kantaja. Vauhti oli sen verran hidasta. Yritin tauolla viritellä hieman keskustelua, mutta huonolla tuloksella ja lähdin jatkamaan matkaa. Käännyttyäni Carlosin kanssa takaisin, kohtasimme saman naisen istumassa kivellä puolivälissä sitä paikka jossa olin hänet ensimmäistä kertaa kohdannut ja paikkaa josta olin kääntynyt takaisin. Nyt nainen kommunikoi huonolla englannilla ja kertoi olevansa yksin matkalla ja haluavansa päästä näkemään huipun. Yritimme Carlosin kanssa kertoa aavistuksen sekavalle naiselle, että nyt on todellakin aika kääntyä takaisin, sillä huipulle menee ainakin 6-7 tuntia ja kello oli jo kolme. Nainen jatkoi
kertomalla haluavansa päästä huipulle. Sanoimme hänelle moneen otteeseen, että
tuolla tahdilla se ei tule onnistumaan ja tulee surma, koska kello on jo niin paljon. Toivon todella, että hän kääntyi takasin pitkällisten ”käskytystemme” jälkeen, sillä muutoin ylävuorella on yksi ruumis. Lara kertoi nähneensä saman naisen aikaisemmin vain muutama sata metriä alempana ja pyytäneensä myös naista kääntymään takaisin.

Vaikka huippu jäikin tällä kertaa saavuttamatta, olen erittäin tyytyväinen retkikunnan suoritukseen ja samalla omaani. Aikaisemmin millään muulla kuin huipun saavuttamisella ei ole ollut mitään merkitystä, mutta tällä kertaa tunnelma on ollut täysin toinen. Ehkä olen oppinut lisää ”oikeanlaista” nöyryyttä, sillä olen ehtinyt ihastella maisemia, nauttia loistavasta seurasta ja tunnelmasta. Irtautuminen arjen kahleista on ollut täydellistä ja totaalista. Uusia reissuja on jo (tietenkin) suunnitteilla, vaikka paluumarssikin on vielä suorittamatta. Ehkä se parhaiten kuvastaa reissun onnistumista. Ja vaikka tällä kertaa huippusi olikin liian kaukana ja liian korkealla, näytit itsesi meille sellaisena kuin olet. Voimakkaana, mahtavana ja arvaamattomanakin. Ehkä toisena päivänä saavun takaisin, kenties silloin muistat minut, sillä minä en ainakaan unohda sinua. Rinteitäsi ovat monet kiivenneet, monet ovat luovuttaneet, monet ovat turhautuneet, mutta niin monet ovat
myös kohottaneet kätensä korkeimmalla kohdallasi. Monet ihmiset olet yhdistänyt ja monet myös erottanut. Meille opetit monta uutta asiaa, annoit mahdollisuuden ymmärtää ja tulla takaisin. Vahvempina, viisaampina ja varmempina. Kiitokset jo tässä vaiheessa tuikitärkeälle support-teamillemme kotimaassa.

Miguel




Korkeusrajan hakua

Mielenkiintoinen, opettavainen ja hauska viikko (noin) yläleireissä takana ja vaikka minultakin jäi huippu näkemättä niin matkasta ylhäällä jäi oikein hyvä mieli. Aconcagua vain osoittautui minulle tällä kertaa liian korkeaksi. Jaksoin kavuta noin 6500 m:iin, jossa olotila alkoi olla aivan liian huono ja oli pakko kääntyä alamäkeen. Minun fysiikkani ei siis sopeutunut huippuolosuhteisiin. Ainakaan tällä kertaa. Puolalaisen jäätikön reitti (Polish Direct) osoittautui siis retkikunnalle (muille paitsi Carlosille) liian syvälumiseksi. Muutenkin reitti oli omaa mielikuvaani hieman jyrkempi. Sen sijaan pullonkaula olisi ollut tänä vuonna erinomaisen helppo (loiva ja luminen). Toinen huiputusyritys traversea käyttäen oli odotuksiani hienompi. Vahinko vain että sopeutumiseni eikä vauhtini sillekään riittänyt.

Kääntymispäätöksiäni en ole juurikaan jälkikäteen murehtinut. En todellakaan halunnut liittyä niiden jyrkillä rinteillä hoippuvien joukkoon. Pääsin jotakuinkin omin jaloin takaisin leiriin mistä olen tyytyväinen. Kakkosleirissä (5850 m) ei näköjään juuri minkäänlaista palautumista tapahtunut ja huiputusyritysten jälkeisenä aamuna pakkasin rinkkani täyteen pikaisesti ja lähdin nopeasti alaspäin. Aamulla kun en voinut edes kuvitella syöväni mitään. Mutta kun pääsin joitakin satoja metrejä alaspäin, niin jo alkoi pähkinät ym. maistumaan. Laskeutuminen perusleiriin oli rankka mutta toisaalta olotilan paraneminen antoi lisävoimia. Lisäksi perusleiriin jo edellisenä päivänä siirtynyt Juan oli tehnyt ryhmämme puolesta mahtavaa peeärrää ja useat vastaantulijat tunnistivat minut yhdeksi suomitiimin jäseneksi (köysi ja hakut repussa paljastivat, että on yritetty puolalaista jäätikköä eikä tällä hetkellä liikkeellä ollut montaa ryhmää samoin ajatuksin). Meistä oli tullut siis varsin tunnettuja ja monet (paikallisia oppaita myöten) halusivat kuulla kokemuksemme jäätiköstä tai jutella ihan muuten vain.

Perusleiriin saavuin jalat soosina, mutta illalla minua ja Joséta odotti maittava Aymaran illallinen. Joka olisi kyllä saanut olla suurempi, nyt kun ruokahalu alkoi palailla. Ilta perusleirissä kului sadetta pidelleen ja reaktorilla kamoja kuivatellen. Onneksi tänään välipäivänä on taas ollut kuivaa ja rojut alkaa olla kuivat ja osin pakattu huomista muulikuljetusta varten. Jäljellä siis enää paluumarssi ja Mendozan riemut. Churrasco, bisteca, lomo y vino mendozino esperan.

Perdita

Auringonnousua 6000m korkeudessa ei voita mikään

Johtopäätösten aika. Suomessa varmaankin tulee tehtyä syvempi analyysi, mutta
kirjoitetaan nyt muutama rivi kuitenkin, kun itse tapahtuma on vielä iholla. Tämä oli ensimmäinen matkani isolle vuorelle ja lisäksi ensimmäinen retkikunta-tyyppinen matkani, jonka vielä teimme ilman paikallista opasta. Valmisteluun tarvittu aika oli uskomattoman suuri siitäkin huolimatta, että meillä oli konsultteina vuorella käyneitä tuttuja. Omasta mielestäni olin valmistautunut matkaan tarvittavin tiedoin ja välinein. Valmistautumisen merkitystä tällaiselle matkalle ei voi väheksyä, sillä olosuhteet voivat kyseisellä vuorella olla ankarat ja voivat myös vaihtua nopeasti.

Kaupallisten retkikuntien jäsenet pääsevät kyllä vähemmällä. Perusleiriin asti kannoimme päivärepun ja muut tavaramme tulivat muulikyydissä. Perusleiristä ykkös- ja kakkosleireihin kannoimme kaiken itse. Käytännössä tämä tarkoitti tavaroiden viemistä ylös kahdella kerralla, joka toki oli edestakaisen kävelyn vuoksi raskasta, mutta toisaalta auttoi sopeutumaan korkeuteen. Kaupallisten retkikuntien oppaat kantavat, suunnittelevat ja tarjoilevat asiakkailleen ateriat, mutta meidän oli hoidettava nekin itse. Ja kun kaikki oli valmista ja oli alastulon aika, kannoimme kaiken kerralla alas kakkosleiristä perusleiriin. Korkeuseroa tuli 1650m ja käveltävää matkaa reilut 6 km (arvio). Uskon, että kaikkien matkalaisten reput painoivat tuolloin yli 30 kg ja Carlos ylti repun painossa vielä seuraavalle kymmenluvulle. Omalta kohdaltani tuo paluumarssi perusleiriin oli fyysisesti ja henkisesti retken raskain osa. Olihan ”pihvi” jo ohi ja paluumarssi vain välttämättömyys.
Lienenkö koskaan aiemmin myöskään kantanut noin painava rinkkaa. Paluumatka perusleirintä Punta de Vacasiin menee jo vihellellen, kun kannossa on enää päiväreppu. Ilmat tosin voivat tuoda Miguelin mainitsemaa lisähaastetta mm. sateiden muodossa.

Mikä saa ihmisen vapaaehtoisesti tällaiseen rääkkiin? Tuohon kysymykseen on
vaikea antaa vastausta. Retken valmisteluun ja itse matkaan käytetty aika, matkan kustannukset ja nykyaikaisen lentomatkustuksen jännitys (tulevatko tavarat ja matkustajat ajoissa perille ja tavarat vielä jopa ehjänä) ovat kohtalaisia uhrauksia. Mutta itse vuorella joka ikinen askel on oma suorituksensa, kun olosuhteista riippuen hiki valuu virtanaan ja iho palaa kuumasta auringonpaisteesta tai parta jäätyy viimasta ja pakkasesta – puhumattakaan loputtomasta hengästymisestä ja korkeammalla jopa hapen loppumisen tunteesta. Ja yli 6000m korkeuden saavuttamiseen tarvitaan muutamia askeleita. Ehkä kyse on loppujen lopuksi siitä tunteesta, että tätä tehdessäni tunnen todella olevani elossa. Ja että mukana on muitakin samanlaisia ”hulluja”, joiden kanssa kokemukset voi jakaa. Monia hienoja kokemuksia ja elämyksiä on tältäkin matkalta tullut, mutta hienoin hetki ja tunne oli auringon nousu 6100 metrissä yli Andien noin 35 astetta kaltevalla pinnalla, kun taivas oli pilvetön ja tuuli käytännössä 0 m/s. Tuolla korkeudella maan pallonmuotokin jo näkyy. Tuota kokemusta en pysty selittämään enkä edes yritä. Se on hyvin liikuttava.

Teimme siis kaksi nousuyritystä. Ensimmäinen oli päätavoitteemme tekninen
jäätikköreitti ”Polish Direct”, jonka jouduimme luovuttamaan klo 13 jälkeen. Reitti oli kohtalaisen luminen, ja polun avaaminen usein jopa yli polven korkuiseen pehmeään lumeen oli hidasta ja aikaa vievää. Kääntymispäätös oli oikea, koska kääntymispisteestä oli vielä paljon matkaa huipulle, mutta aika ja voimat olivat vähissä. Harmittavaa asiassa oli se, että itse reitin ”kruksi” oli kiikaroinnin ja Carloksen lähemmän havainnoinnin perusteella jopa helpossa kiipeilykunnossa. Seuraavana päivänä suuntasimme traversen kautta perusreitille. Edellisenä päivänä olimme kuitenkin antaneet jo lähes kaikki virtamme, ja eteneminen sujui hitaasti. Ryhmästämme vain yksi pääsi huipulle. Me muut käännyimme takaisin joko väsymyksen tai liian ajan kulumisen perusteella. Itse käännyin takaisin noin korkeudesta 6720m, joka on tämänhetkinen korkeusennätykseni.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Omalta kohdaltani reiteille olisi molempina päivinä pitänyt lähteä aikaisemmin. Tämänkertaiset kokemukseni vahvistavat aiempaa käsitystäni, että olen varsin hidas, mutta ajan kanssa sisukas ja jaksava. En osaa sanoa, olisiko aiempi lähtö auttanut Polish Directin nousussa lumiolosuhteiden vuoksi, mutta uskon, että esim. 2h aiempi lähtö perusreitille olisi ollut tarpeeksi auttamaan minut huipulle. No, tämä on toki spekulointia, mutta ilman muuta ”lessons learned” on syytä tehdä, jotta seuraavalla kerralla onnistumme paremmin.

Ylihuomenna alkaa retken helppo osuus. En voi sanoa ”hauskanpito”, koska myös itse vuorella olo on ollut hauskanpitoa. Mendozan maakunnan viinit ovat kuuluisia Suomessa asti ja myös Argentiinalaiset pihvit ovat kuuluisia. Uskon, että viihdymme mainiosti seuraavan viikon tutustuen kaupungin ja maakunnan ihmeisiin. Kotiin Suomeen matkaamme hieman eriaikoina niin, että ”mattimyöhäisille” aikaa lomailuun jää yli viikon. Monta kokemusta rikkaampi

José

Aina ei vahva tahto ja itsepäisyyskään riitä Tätä kirjoittaessa on jo melkoisen letkeät oltavat perusleirin palveluiden äärellä, kamat on eilisen lumipyryssä laskeutumisen jäljiltä kuivateltu ja auringon polttamat huuletkin alkavat olla siinä kunnossa ettei syöminen enää tuota suurempia kipuja. Huomenna aamulla lähdemme 40km paluumarssille kohti Punta de Vacasia, onneksi muulien ansiosta hieman kevyemmillä repuilla kuin eilen kakkosleiristä raahatut kantamukset olivat.

Aconcaguan huippu jäi minulta kovasta yrityksestä huolimatta saavuttamatta. En voi
väittää etteikö hieman harmittaisi, mutta molempina huiputuspäivinä päätös kääntyä takaisin oli ainoa oikea. Ensimmäinen huiputusyritys Polish Directin kautta alkoi vielä pimeässä aamuyön tunteina. Auringon nousu jäätikön reunaa myöden oli paitsi unohtumaton näky, minulle myös lisääntyvän lämmön myötä suuri helpotus koska varpaat olivat hyvästä varustautumisesta huolimatta olleet aika jäässä pari ensimmäistä nousutuntia. Auringon noustua ylemmäs kiipeäminen sujuikin pitkään hyvin, ja voimia riitti ihmeen hyvin syvässä lumessa kahlaamisesta huolimatta aina pullonkaulan alle asti (n.6500m). Tässä vaiheessa kello kuitenkin alkoi olla jo liian paljon, ja näytti siltä ettei kruksin ohittamisen jälkeenkään olisi yhtään sen helpompaa nousua luvassa, päinvastoin seinämä näytti vain jyrkkenevän ja lumikuorma säilyvän entisellään. Pitkän pohdinnan jälkeen teimme yhteisen päätöksen kääntyä takaisin ja yrittää huipulle uudestaan seuraavana päivänä toista reittiä. Laskeutuminen oli minulle paljon nousua vaikeampaa, koska jyrkkää nousureittiä ei oikein pystynyt kävelemään alas edes vaellussauvojen avulla ja jäähakun kanssa laskeutuminen oli toivottoman hidasta. Ohitettuamme pahimmat kivijyrkänteet matkanteko onneksi vauhdittui perinteisellä peppumäen laskulla hakkua hätäjarruna käyttäen.

Käytimme ensimmäiseen huiputusyritykseen melkein 10 tuntia ja päivän rasitus kyllä tuntui illalla lihaksissa. Energiankulutuskin tuntui olleen sellaista luokkaa, ettei koko illan tankkauskaan sitä täysin kompensoinut. En kuitenkaan ollut kärsinyt mistään korkeuteen liittyvistä oireista, joten päätin seuraavana aamuna yrittää huipulle uudestaan Polish Traverse-reittiä pitkin. Olen tottunut treenaamaan päivittäin enkä siksi ollut niin huolissani palautumisesta seuraavan päivän koitosta varten, mutta ilmeisesti rasituksesta toipuminen ei tosiaan 6000 metrin korkeudessa enää toimi kuten normaalisti ja seuraavana aamuna lihakset tuntuivat olevan jo valmiiksi maitohapoilla. Lähdimme kuitenkin lähes koko porukan voimin uudelle yritykselle kuudelta aamulla (Juan oli joutunut edellisenä iltapäivänä laskeutumaan vauhdilla perusleiriin vakavan AMS:n vuoksi). Alkumatka sujui kohtalaisen kankeasti, koska kaikki olivat vielä uupuneita eilisestä nousuyrityksestä. Hitaasta tahdista huolimatta etenimme kuitenkin kohtalaisen hyvin ja saavutimme Independence Hutin rauniot hieman henkilöstä riippuen puolen päivän molemmin puolin. Olin kärsinyt koko nousun ajan lievästä päänsärystä, joka muun väsymyksen päälle hidasti nousuvauhtia ja retkikuntamme nopein kahden miehen kärki oli jo päässyt katoamaan näköpiiristäni. Tunsin kuitenkin olevani hyvässä vedossa vielä siihen asti kun sää yllättäen muuttui auringon paisteesta lumimyrskyksi ja samaan aikaan vastaan alkoi hoippumaan toinen toistaan huonokuntoisempia jo huiputusyrityksestä luopuneita. Etenin parhaillaan jyrkähköä rinteen reunaa kohti viimeisen jyrkemmän nousuvaiheen alkua, ja oli todella pelottavaa seurata miten muutama kaupallisen ryhmän jäsen horjui kuilun partaalla joka toisella askeleella kunnes opas kiinnitti heidät köydellä hinattavaksi muun ryhmän perässä. Samaan aikaa Perdita päätti kääntyä takaisin pahenevien vuoristotaudin oireiden takia, ja minun oli pakko alkaa miettimään olinko itsekään enää riittävässä kunnossa paitsi saavuttamaan huippua myös pääsemään sieltä omin voimin alas. Näkyvyyden heikennyttyä niin etten enää nähnyt ketään muista retkikuntamme jäsenistä sai minut lopulta kääntymään takaisin, koska en uskaltanut luottaa siihen että pystyisin lumimyrskyn mahdollisesti vielä pahennuttua selviytymään yksin tuntemattomassa maastossa ja koko ajan pahentunut päänsärky ei myöskään lisännyt uskoa itseeni. Lisäksi tässä tapauksessa paluu kakkosleiriin ei varsinaisesti paljon vielä auttaisi jos vuoristotauti pahenisi päänsärystä vakavammalle astelle, koska lähin lääkäri löytyi vasta 1600 metriä alempaa perusleiristä eikä sinne päässyt kuin omin jaloin usean tunnin patikoinnilla.

Paluuni kakkos-leiriin oli melkoista kompurointia päänsäryn ja uupumuksen takia,
ja teltoille päästyäni päänsärky oli niin kova ettei edes kenkien riisuminen ollut onnistua ilman pitkää lepotaukoa ja nestetankkausta. Buranan ja Paramaxin yhdistelmä ja parin tunnin unet makuupussissa onneksi riittivät olon paranemiseen, ja illalla sain jo syötyäkin normaalisti mutta kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen siihen että ymmärsin kääntyä ajoissa takaisin. Onneksi muutkin retkikuntamme jäsenet palasivat teltoille muutaman tunnin sisällä, eikä kukaan jäänyt laskeutumaan koko ajan sakenevassa lumisateessa. Carlos ehti jopa meistä ainoana saavuttaa huipun, josta olemme kaikki erinomaisen ylpeitä, koska olosuhteet eivät olleet ihan helpoimmasta päästä!

Seuraavana päivänä sitten pakkasimme kaiken rinkkoihin, tai käytännössä puolet rinkkaan ja puolet riippumaan sen ulkopuolelle.. Reppu kyllä painoi niin paljon etten aluksi uskonut jaksavani sitä perusleiriin asti kantaa, mutta ajan myötä taakkaan tottui ja matka taittui tasaisen hitaasti hyvin aina ykkösleiriin asti. Matka ykkösestä perusleiriin oli vaikea, koska sakea lumisade peitti polun ja eksyimme Josen kanssa useaan otteeseen reitiltä. Lopulta onneksi Plaza de Argentinan teltat ilmaantuivat pyryn keskeltä ja laskimme helpottuneina rinkat alas ensimmäistä kertaa sitten kakkosleiristä lähdön jälkeen. Loppuilta sujui mukavasti jo rakkaaksi tulleen MSR Reactor-keittimen pöhöttäessä telttaa ja vaatteita kuivaksi, illallinenkin maistui erinomaisen hyvältä koska päivän syömiset olivat jääneet aika vähälle. Loppiaispäivä taas on kulunut kunnon kamasirkuksen merkeissä muulien kyytiin meneviä kasseja pakkaillessa.

Loppusanoiksi pitäisi jotenkin yrittää tiivistää reissun tunnelmia, vaikka se vaikealta tuntuukin kun muutamassa viikossa on koettu niin paljon uutta. Kokemus kokonaisuudessaan on ollut ehdottomasti hienompi kuin mitä pelkkä huipun saavuttaminen olisi ollut. Omatoiminen vuorenvalloitus näillä korkeuksilla oli meille kaikille uutta, ja siihen nähden onnistuimme projektissamme varsin hyvin. Lessons learned-osioon voin omalle kohdalleni kirjata reippaasti jalkalihastreeniä rinkan kantoa varten, sillä nyt polvet turposivat ikävästi aina raskaampaa reppua roudatessa vaikka aerobinen kunto muuten hyvin riittikin. Maisemat Andeilla ovat myös ylittäneet kaikki odotukseni, karuudesta huolimatta ympäröivät vuorenhuiput ovat komeita ja maaston värit uskomattoman monisävyisiä. Ylihuomenna sitten pääsemme nauttimaan hieman erilaisesta lomailusta Mendozassa, yli kahden viikon teltassa asumisen jälkeen alkaa hotellin tarjoama suihku ja kunnon illallinen punaviinin kera jo houkuttelemaankin!

Laura

Moro!

Jo oli pehmeää lunta ja paahtavaa auringonpaistetta reissussa. Itse huiputus meni
nätisti tossua vain toisen eteen ja jos vauhti meinasi kasvaa liikaa, niin pohkeita alkoi hapottaa. Itse huipulla ilman ohuuden huomasi, kun laittoi kameran 10s laukaisu viiveelle, niin kuvaan ei vain meinannut keritä millään. Itse keli huipulla oli vaihteleva, muutama metri sekunnissa tuulta ja pilvistä pääsääntöisesti. Hetkittäin oli puolipilvistä ja näkymät mahtavat. Kaikkiaan 40 min visiitti huipulla oli mukava ja rauhallinen. Samaan aikaan huipulla vieraili ainoastaan yksi aasialainen kaveri. Napattiin kuvia toisten kameroilla kuvia ja sitten alaspäin. Itse matkalla huipulle vastaan vain 3 amerikkalaista, jotka olivat käyneet huipulla. Tämän jälkeen 4 hengen porukka oli vielä matkalla ylös. Muut kääntyivät takaisin, yhtä naista lukuun ottamatta jota Miksun kanssa yritettiin käännyttää puhumalla noin 5 minuutin ajan. 2 leiriin päästyäni olo oli aika puhki. Vikan rinteen traverse oli pitkä kuin nälkävuosi.

Olin silti tyytyväinen päivään ja nopeuteeni ylhäällä. Ruokaa ja juomaa oli vielä sopivasti jäljellä. Seuraavana aamuna pakattiin kamoja rauhassa ja odoteltiin Fernandoa (kantajaa) Juhan varusteille. 20 kg kantamus hänelle kuormana ja itselleni joku 35kg 2. leiristä. 1 leirin täydennettiin Miksun kanssa kantamuksia, itse sain kasaan mukavat 42kg 5000m korkeudessa. Kannattaa kokeilla vaikka ihan tasamaalla miltä tuntuu kantaa 65kg elopainolla 42kg reppua. Muutamissa pienissä ylämäissä ei askelpituudella juhlittu. Mutta lopulta päädyttiin yhtenä kappaleena tänne Plaza Argentiinan perusleiriin lumisateen keskelle.

Nyt olo on hyvä, mutta retkiruoka ei oikein tahdo maistua, pitzaa, pihvejä ja hampurilaisia tekee mieli ihan sikana. Onneksi varuste tynnyristä löytyi sentää 2 tölkkiä colaa ja salmiakkia. Varustekauppaa on hierottu ja pakaasi on keventynyt ainakin 5kg. Hakut menivät nopeasti kaupaksi ja kengät vähän myöhemmin. US $ oli valuuttana. Olisivat halunneet ostaa myös vaatteita, jatkoja, jääruuveja jne. Mutta osan kaman kohdalta hinta oli liian kova. Ei nyt kaikkea ilmaiseksi myydä. Nyt vain töppöstä toisen eteen taas 40 km verran ja sitten pääseen medozaan pihvien pariin. Hyvä reissu taas ja homma rockas.

Douppii shittii!!!

Kossu



Vuori antoi – vuori otti

Mahtava reissu takana. Hienoja maisemia,mielenkiintoisia ihmisiä, joista suuren osan kanssa ei montaa yhteistä verbaalista sanaa kielimuurin takia onnistuttu vaihtamaan. Toimeen tultiin silti ja jopa frendeiksi niin, että yhteystietojen vaihto velvoittanee aloittamaan espanjan kielen opiskelut.

Omalla kohdallani reissu oli melkoista henkistä taistelua fysiikan pettämistä vastaan jo lähestymismarssin toisena päivänä iskeneen flunssan takia. Tällainen reissu kuluttaa kroppaa pikkuhiljaa ja silloin (huiputuspäivänä), kun täytyisi pystyä antamaan parasta itsestään, on käytännössä heikoimmillaan paitsi tietysti motivaation suhteen. Koitin parhaani mukaan levätä ylöspäin menon aikana päivän-pari extraa aina, kun mahdollista, jotta kroppa olisi palautunut edes jollain tavalla. Aikataulu kuitenkin vaati liikkeelle lähtöä aina vähän liian aikaisin. Näissä korkeuksissa tervehtyminen on äärimmäisen haasteellista. Keskustelu perusleirissä työskennelleen lääkärin kanssa oli mielenkiintoista. Kun kerroin, että päätä särkee älyttömästi, hän kertoi sen olevan normaalia ja käski ottamaan tupla-annoksen nappeja, mikäli normiannos ei tehoa. Lievä tai kohtalainen päänsärky lienee näissä korkeuksissa tosiaan normaalia ja siksi paikallisen lekurin on hieman vaikeaa ymmärtää suomalaismiehen filosofiaa päänsärkyjen suhteen. Kun kerroin hänelle, että ymmärrätkö, että mun pää tuntuu hajoavan eikä särkylääkkeillä ole mitään tekemistä paineen tasaantumisen kanssa otsaontelossa, sain jokseenkin toimivammat lääkkeet.

Jokaiseen ylempään leiriin siirtyminen oli melkoista taistelua, joka kuitenkin otettiin nöyränä vastaan. Uskoin selviäväni huipulle, jos vain kelit antavat siihen mahdollisuuden. Luulen, että viimeinen siirtyminen Camp 2:een, mistä huiputusyritys seuraavana aamuyönä oli määrä aloittaa, koitui lopulliseksi niitiksi kohdallani. Olin koko reissun ajan noudattanut orjallisesti ystäväni, kokeneen suurten vuorten miehen, ohjetta ja pitänyt sykkeen alle 130 lyöntiä/min ja seurannut sopivalta takamatkalta retkikunnan vuorikauriita. Se tuntui muutenkin turvallisemmalta, koska tosiaankaan näistä korkeuksista ei aiempaa kokemusta ollut. Siirtymällä Camp 2:een kuitenkin alkoi myrskyrintama nousta pohjoisesta ja koin suurempana riskinä jäädä sen jalkoihin, kuin käskeä pumppua tekemään enemmän töitä. Olotila Camp 2:een saapuessa kertoi karua kieltään siitä, että vaikka olinkin voittanut kilpajuoksun tummien pilvien kanssa, olin tullut aivan liian kovaa. Taivas antoi auringonpaisteen lisäksi lunta ja salamoivaa ukkosta – ennennäkemättömän kaunista tavallaan.

Viimeinen yö ennen tavoiteltua nousua oli hankala. En saanut nukuttua ja toivoin salaa, että yöllä teltan kankaita paukuttanut tuuli jatkuisi aamulla niin, että retkikunta päättäisi siirtää vuorokaudella nousuyritystä. Turha toivo, koska aamuneljältä keli oli täysin tyyni. Päänsärky ei ollut väistynyt edes pillerien voimalla. Pohdin, että olisi fiksuinta jäädä päiväksi lepäämään ja valita perinteinen helpompi traverse huipulle vaikka yksin seuraavana päivänä. Tavoite-reittimme Polish Directin sekä varsinaisen kiipeilyn suhteen olin kuitenkin riippuvainen tiimistä ja ajattelin, että kiipeämäänhän tänne on tultu. Eikun taikanapit ja väkisinpuurot naamaan, kamat niskaan ja aamuyön pimeyteen. Mentaalipuolella fiilis oli hyvä ja tiesin toki pystyväni ylittämään itseni, kun sitä tarvitaan. Pari tuntia aiemmin lähtenyt toinen ryhmämme näytti kuin muurahaisilta ahertamassa pimeällä vuorenrinteellä otsalamppuineen. Tunnelma oli mystisen kaunis, kun aurinko alkoi pikkuhiljaa jostain alapuoleltamme punata edessämme seisovaa lumista vuorenseinämää.

Varsinaisen kiipeämisen alkumetrit tuntuivat jo melkoisen tuskallisilta. Mietin ääneen tunnin jälkeen, että onkohan tässä mitään järkeä. Miksu totesi, että nuo tunteethan ovat ihan normaaleja näissä hommissa ja Kossu lohdutti, että ei näissä korkeuksissa voi odottaakaan tuntuvan kovin hyvältä. Aiempien kokemusten perusteella uskoin tietäväni milloin on fiksua kääntyä takaisin. Ja toisaalta tiesin yläpääni jaksavan, vaikka muu kroppa kertoisikin muuta. Tämä onkin se todellinen haaste, oppia milloin pitää kääntyä vaikka pää jaksaisikin. Päätin kokeilla hetken vielä. Tuo hetki oli loppujen lopuksi 6 tuntia ylöspäin. Saavutimme ensimmäisenä lähteneen ryhmämme, joka oli aurannut loputtomaan lumihankeen jälkeä ja kiipesimme yhtenä jenginä. Laskeskelin, että meillä kestää kaiken kaikkeaan lumitilanteen takia liian kauan, eikä itselläni ollut intressejä palata alas leiriin mahdollisen huipulle pääsyn jälkeen pimeässä ja lumisateessa, mikä oli ollut viime päivien iltojen tendenssi sään suhteen.

Ilmoitin laskelmistani ja päätöksestäni kääntyä alas ja Pirjo teki seuraa minulle. Aluksi juttelimme leppoisasti ja kerroin aikomuksestani kävellä huipulle traversea pitkin seuraavana päivänä. Yhtäkkiä oloni huononi kuitenkin dramaattisesti. Rinteessä alkoi näkymään olemattomia muotoja, ristiaskeleet alkoivat kilpailla suoraan kävelemisen kanssa ja aina 10 askeleen jälkeen teki mieli vain kaatua hankeen ja jäädä nukkumaan. Järjen ääni kuitenkin jossain taustalla pauhasi jatkamaan. Ajatukset olivat todella sekavia. Matka 2-leiriin tuntui loputtomalta. Leiriin saavuttuamme tapasimme ”vuoristopoliiseja” omissa treeneissään. Tiedustelin heiltä mahdollista lääkitystä, koska omat namumme olivat muun ryhmän hallussa noin 500m ylempänä. Yhteistuumin otettiin yhteyttä radiolla perusleirin lääkäriin, joka käski lähteä alas nyt eikä heti. Jo tässä vaiheessa olin valmis kaatumaan telttaan eikä tuo muutaman tunnin yksinmarssi 1600 korkeusmetriä alamäkeen tuntunut äärimmäisen kiihottavalta idealta, vaikka BC:n tohtori olikin pari päivää sitten vaihtunut karvanaamaisesta äijästä varsin viehättävään rastachicaan. Käsky on käsky ja lähdin saman tien laskeutumaan kohti vastaanottoa. Reitti oli onneksi suht turvallinen kulkea myös itsekseen. Varsin viihdyttävien hallujen siivittämänäkin matka tuntui ikuisuudelta. Pari kertaa maa ja taivas vaihtoivat paikkaa ja löysin itseni syömästä soraa. Puolessa välissä sijaitsevan ykkösleirin kohdalla selitin ystävällisille jenkkitelttailijoille tilanteeni. Menin kiven varjoon ja pyysin heitä herättämään viimeistään tunnin päästä, koska jotenkin pelotti edes nukahtaa. Jatkettuani matkaa robotin lailla askel askeleelta saavutin muutaman tunnin kuluttua perusleirin. Tohtori talutti vastaanoton portaille tipahtaneen vaeltajan sisään ja antoi pari piikkiä.Kysyin, että miksei näitä anneta etukäteen, niin jaksaisi paremmin ja kysyin koska saisin lähteä takaisin ylös. Gringos locos finlandese tms. naureskeli tohtori ja kertoi kiipeilyn olevan mun osalta ohi tältä reissulta. Kovin isku oli, kun samainen rastapää kielsi ottamasta edes yhtä olutta illalla.

V….ttaako? Rehellisesti sanoen ei, koska täytyy olla tyytyväinen, että tajusi (jos ei nyt ihan ajoissa, niin riittävän) ottaa pakit ja lähteä alaspäin. Jäin huipusta loppujen lopuksi noin 400m ja sain kokemuksen näistä korkeuksista mitä olin tullut hakemaankin – ja paljon enemmänkin. ;) Tästä reissusta, kuten elämästä muutenkin, ajattelen, että täytyy nauttia matkasta ja pienistä jutuista – ei pelkästään mahdollisesta lopputuloksesta. Jos ainoa tavoite olisi ollut seistä huipulla ottamassa FB-kuvia, niin varmaan harmittaisi. Lähdin tänne kuitenkin pääasiassa hakemaan kokemusta korkeammasta ilmanalasta, oppimaan ja kehittymään tässä lajissa. Se tavoite toteutui yli odotusten. Luonnollisesti oon kuitenkin ylpeä kiltaveljestäni Kossusta, joka pääsi toimittamaan siniristilipun Etelä-Amerikan huipulle. Kaikki muutkin antoivat kaikkensa ja enempää ei liene vaadittavissa. Good job!

Tästä tekstistä tuli pidempi kuin oli tarkoitus. Koin kuitenkin tärkeänä jakaa tämän kokemukseni, vaikka tiedän, että learning by doing (mistake) on tehokkain ja kenties ainoa tapa oikeasti oppia mitään. Itse viisastuin kuitenkin paljon ja tiedän nyt, että jos tällaisella reissulla iskee jonkinasteinen sairaus, on parempi puhaltaa peli poikki ja ottaa niin paljon aikaa, kuin tarvitsee rehelliseen toipumiseen – ei vain niin, että jaksaa juuri eteenpäin. Aikataulut ja kaikki muu on loppujen lopuksi toissijaista, koska tässä esimerkkitapauksessa aikataulu ei loppuun asti huiputustavoitteen suhteen toiminut kuitenkaan. Meillä on todistettavasti vain yksi elämä ja pieni ja harmittomaltakin tuntuva sairastuminen saattaa loppupelissä kumuloitua kohtalokkaaksi näissä olosuhteissa. Sen arvoista ei edes näiden unelmien saavuttaminen ole. Tyytyväisenä oppimiseen ja kokemuksiini palailen Santiagon kautta Kotisuomeen. Erityisen onnellinen olen siitä, että saan pitää sylissä uutta ennennäkemätöntä tulevaa kummiprinsessaani. Siinä ei paljon vuorenhuiput mieltä paina.

Kiitos support-jaostolle ja kaikille, jotka ovat jakaneet matkaamme siellä jossain. I will write this also in english, when in city and not dependable on solarpower. Over and out.

Juan

Lumisina ja märkinä takaisin perusleirissä

Morjensta pöytään!

Aivan aluksi haluamme kiittää kaikkia teitä, jotka olette seuranneet touhuilujamme ja toilailujamme Aconcagualla 2011-2012. Lupaamme jatkaa ainakin jälkimäisiä vielä muutamien päivien ajan. Se mistä kaikesta raportoimme totuudenmukaisesti, jäänee hämärän peittoon. Jatkamme kuitenkin raportointia toistaiseksi. Edessähän on vielä parin päivää reipasta retkielämää ja paluumarssi.

Olemme olleet retkikunnan porukalla yläleireilemässä. Palasimme tänään kakkosleiristä takaisin perusleiriin, jossa huilaamme vielä huomisen päivän ja lähdemme sen jälkeen paluumarssille kohti Vacasia. Ja sitä kautta edelleen takaisin Mendozaan vähän tsillailemaan. Sää on tällä hetkellä varsin epämiellyttävä, sillä lunta tulee taivaan täydeltä. Ja lumi on todella märkää. Palasimme perusleiriin kolmessa osastossa ja olemme tällä hetkellä teltoissa kuivattelemassa kamoja ja itseämme.

Vuori osoittautui melko haastavaksi valloitettavaksi ja vain Carlos onnistui lopulta toppaamaan Aconcaguan tällä reissulla. Siirryttyämme kakkosleiriin lähdimme yrittämään ensin Polish Glacier Directia aamuyön tunteina. Kohtuullisen syvä ja pehmeä lumi söi kuitenkin jalkoja siihen malliin, että Bottleneckin kohdalla olimme kuluttaneet aikaa jo kuutisen tuntia. Miguel kirosi useaan otteeseen vajottuaan useaan otteeseen kainaloitaan (ja vaikka ne ovat vähän matalammalla kuin muilla, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lunta olisi ollut ihan riittävästi) myöten hankeen. Muutama muukin (esimerkiksi Perdita) saattoi päästellä epätoivoon liitettäviä voimasanoja. Ja Carlos, ja Juan, ja Lara ja Jose. Näin ollen oli selvää, ettei Directin kautta huipulle tulla pääsemään. Päätimmekin kääntyä takaisin juuri pullonkaulan kohdalla. Seuraavan yön aikana satoikin yllättäen lunta. On se vaan niin ihmeellistä, että KKahdellakin kiivetään pullonkaulaa aavistuksen rajummissa merkeissä ja olosuhteissa ja me täällä tuskastuimme jo 6500 metrissä. Mitä ihmettä? Emme kuitenkaan suostuneet lannistumaan, vaan lähdimme Polish Traversen kautta uuteen yritykseen seuraavana aamuna. Nousu sujui varsin mallikkaasti, mutta edellisen päivän ponnistuksen olivat verottaneet voimia siinä määrin, että ainoastaan Carlos onnistui toppaamaan. Miguel ja Jose jäivät 200 metriä huipusta. Pakittamispäätös oli kuitenkin ainoa oikea, sillä päästyämme takaisin leiriin alkoi jälleen armoton lumisade, jota jatkui läpi koko yön. Kakkosleirissä ei lisäksemme ollut ketään muita, paitsi kaksi amerikkalaista, jotka ottivat tosi nopeat pakit Directilta ja myös nopeat pakit Traverselta siinä vaiheessa kun lunta tuli vaakasuoraan ja white out oli hetkellinen tosiasia. Miguelin on kuitenkin pakko myöntää, että mielessä kävi topittaminen ja sen jälkeen tarvittaessa bivakki emergency-kamoilla. Oikeasti Miquel ei sitä kuitenkaan tosissani harkinnut. Vähän liian halpamaista.

Carlosin kommentit toppauksesta: ”Douppii shittii!” Lisäkaneettina mainittakoon, että Carlos ei noudattanut topokirjan aikamääreitä, vaan alitti ne muutamilla minuuteilla, vaikka vietti huipulla 40 minuuttia. Nyt olemme kaikki siis perusleirissä ja keittimet pöhisevät teltoissa. Lunta on luvattu ylävuorelle metrin verran seuraavien päivien aikana. Joten onnea vaan kaikille niille 20:lle, jotka tänään kohtasimme tullessamme alas kakkosleiristä. Mainittakoon, että kantajat tuovat tyypillisesti 20-25 kiloa tavaraa yhdellä vedolla alas yläleireistä. Carlos kantoi ykkösestä 42 kiloa ja Miguel 37 kiloa. Nyt kyllä vähän hävettää kun istun teltassa häkyttämässä tätä blogia ja pari muuta pystyttää itselleni telttaa lumisateessa. Osallistuin tosin tämän teltan, jossa siis nyt istun, pystyttämiseen… … ja nyt sekin teltta (jossa nukun) on pystyssä ja keitin on pöhisemässä keskellä lattiaa. Kaasua nimittäin on ja reilusti.

Kokonaisuudessaan reissu on ollut enemmän kuin loistava ja opettavainen. Emme odottaneet mitään helppoa reissua; eihän Everestilläkään perusturisti saa kiivetä 6400 metriä korkeammalle ilman lisähappea… Olisin kyllä mielelläni nähnyt miten Moron Simone tai joku vastaava olisi loikkinut kolmen metrin vuoristokaurisloikalla Polish Glacier Directia ylöspäin. On ne tekijämiehet ja –naiset vaan syystä ihan erikseen.Säästä huolimatta tunnelma on korkealla ja retkikunnalla vointi on varsin hyvä. Seuraavaksi seuraa ruokailua ja tavaroiden lisäkuivattelua. Huomenna pyrimme toimittamaan teille meidän kaikkien henkilökohtaiset kommentit retkikunnan edesottamuksista tähän mennessä.

Team safely back in camp 2

José and Miquel needed to turn down 120-150 meters before the summit, Lara and Perdita little earlier. They all and Carlos, who reached the summit, are safely back in camp 2.

Excellent achievement from whole the team!

PS. Juan is safely in base camp and Michel is already trekking somewhere in Patagonia. Some greetings from Michel added to the blog retroactively for 28.12.2011.

Carlos at the top of Aconcagua and now waiting for others

Carlos on top of Aconcagua!

He has been speeding up as it has only taken 6,5 hours for him from the camp 2 via Polish Traverse to the top. Guidebooks usually recommend 10-17h (This to be checked as via short conversation by satellite phone figures can be heard wrongly). Others are little behind of Carlos, who will now wait for the others. Weather is calm, but it is slightly snowing light snow flakes.

Congratulations!

Retkikunta yläleirissä, huomenna uusi yritys

Retkikunta takaisin yläleirissä, yritämme huomenna toista reittiä huipulle. Juan on perusleirissä parantelemassa oloaan.

Expedition back in camp 2. We will try to summit tomorrow using another route. Juan returned to base camp to feel better.

Polish Directillä lunta välillä jopa vyötäröön asti

Carlos juuri pirautti satelliittipuhelimella. Kertoi että Polish Direct reitillä pehmeää lunta on puoli metriä, välillä jopa vyötärään asti. Eteneminen on hidasta, joten retkikunta on päättänyt palata yläleiriin. Huomenna uusi yritys Traversen kautta.

Carlos just called via satellite phone. He mentioned that there is half a meter soft snow on Polish Direct route, sometimes even up to the waistline. It is slow to go forward, therefore expedition decided to return to camp 2. Tomorrow new try via Traverse route.

Summit push is on

Summit push is on! Perfect weather. Just us and the mountain.

Retkikunta yläleirissä - huiputusyritys huomenna aamusta

Retkikunta yläleirissä 5900m. Huiputusyritys huomenna klo 04-05 paikallista aikaa (08-09 Suomen aikaa).

Expedition in the highest camp 5900m. Summit attemp tomorrow at 04-05 local time (at 08-09 Finnish time).

Lunta ja aurinkoa

Kesä on muuttunut talveksi ja lähdemme tänään kohti kakkosta. Aurinko paistaa taas. Retkikunnalla kaikki hyvin.

Summer has turned to winter and we are heading today towards camp 2. Sun is shining.

Expedition is doing well.

Camp 1,5 pystyssä 5400 metrissä, lunta tulee taivaan täydeltä

Retkikunta pystyttänyt välileirin 5400 metriin. Lunta tulee taivaan täydeltä - lähes white out, mutta eihän se yöllä haittaa. Huomenna sitten kohti kakkosta.

Ps. Italialainen kiipeilijä soolonnut Polish Directin

Expedition set up mid-camp to 5400m. It is snowing with full sky - almost white out, but during night time it can not harm us. Tomorrow heading towards camp 2.

Ps. Italian climber summited solo via Polish Direct

Retkikunnan uudenvuoden toivotukset

Retkikunta palannut kakkosesta takaisin ykköseen.

Hyvää Uutta Vuotta Kaikille!

Retkikunnalla kaikki hyvin.

Expedition returned from camp 2 to camp 1.

Happy New Year to All!

Expedition is doing well.

Kätkö kakkoseen

Kärki liikkuu kohti kakkosta (ei sitä kakkosta), kätkön teko lastille (ei sellaiselle lastille) siis kohta käynnissä.

Front group moving moving towards camp 2 and soon preparing a hide for the equipment.

Carlos sprinttasi, muut makoili

Makoisaa makoilua ykkösessä. Carlos sprintasi baseen ja takaisin. Huomenna kakkoseen.

Retkikunnalla kaikki hyvin.

Enjoying relexing time at camp 1. Carlos sprinted to base camp and back. Tomorrow heading to camp 2. All ok with expedition.

Retkikunta kokonaisuudessaan 1.leirissä

Muutama minuutti sitten saadun tekstiviestin perusteella koko retkikunta on saapunut onnistuneesti ykkösleiriin (5001 m). Ja retkikunnalla kaikki hyvin.

According to SMS received few minutes ago expedition reach successfully camp 1 (5001m). And expedition is going well.

Viimeiset hetket ”sivistyksen” parissa

Tässä blogimerkinnässä kaikki retkikunnan jäsenet kertovat omia tuntojaan ennen kuin nousemme ylempiin leireihin ja kohti Aconcaguan huippua. Olemme ylemmissä leireissä noin viikon ja kuten aikaisemminkin on todettu, blogia päivitetään sieltä ainoastaan tekstiviestein.

Ilma ohenee – tunnelma tiivistyy

Kirjaimellisesti, sillä tästä eteenpäin majoitumme kahteen telttaan. Näin ollen kahden hengen telttakunnat ovat pian historiaa. Retkikunnan taival on ollut karikkoinen, sillä jouduimme evakuoimaan yhden jäsenen Casa de Piedrasta korkean kuumeen vuoksi. Luonnollisesti kaikki olivat asiasta hyvin pahoillaan, mutta ratkaisu oli ainoa mahdollinen ja samalla oikea. Olemme sairastelleet kohtuullisen tiiviisti ja vasta nyt alkavat kaikki olla kunnossa. Oma taipaleeni on sujunut kohtuullisen mallikkaasti ja jalka on toistaiseksi noussut varsin kevyesti. Alarinteiden juoksukilpailuja ei ole pidetty, eikä pidetä, sillä tunnetusti niillä ei ole valloitettu yhdenkään vuoren huippua. Voisin sanoa oman asenteeni olevan määrätietoinen, mutta samalla nöyrä. Katsellessaan näitä jylhiä maisemia ymmärtää hyvin pian jäävänsä uhoamiskilpailussa toiseksi. Huipulle pääsee, jos vuori sen sallii. On ollut upeaa ihailla jylhiä maisemia ja samalla havaita sivistyksen jäävän yhä kauemmas taa. Tähtikirkkaat ja kirpeän viileät yöt. Vuoriston kuiva ja raikas ilma sekä ajoittaiset kivi- ja lumivyöryjen jylinät ovat siivittäneet matkaamme. En oikeastaan enää tiedä mikä viikonpäivä on menossa. Olen nauttinut kaikesta ja kaiken aikaa. Totaalin irtautuminen arjen kahleista, oman retkikunnan kaverit, muut kiipeilijät ja ympärillä kohoavat huiput ovat enemmän kuin tarpeeksi. Joku voi tietenkin ihmetellä miksi joku haluaa viettää lomansa näissä oloissa, mutta koettuaan tämän kaiken varmasti ymmärtää. Ja jos ei ymmärrä, ei varmasti ole tarvettakaan. Tämä kaikki on ollut jo tähän mennessä upeaa. Huomisesta eteenpäin alkaa todellinen uurastus kun kiipeämme leirien välejä ja yritämme sopeutua yhä ohenevaan ilmaan, samalla kun kannamme tavaraa ylöspäin. Edessä on varmasti hapottavia jalkoja, palelevia raajoja, päänsärkyä ja henkistä koettelumusta. Mutta se kaikki on niin palkitsevaa. Toivon todella, että vuori suo meille mahdollisuuden yrittää Polish Directia ja oma fyysinen sekä henkinen kanttimme mahdollistaa nousemisen Etelä-Amerikan korkeimman vuoren huipulle. Yksi ja yhdessä, samaa henkeä kaikki täynnä; kukin tavallaan. Taivallamme leiristä toiseen. Jaamme taakkojamme ja ihailemme jylhiä rinteitä ympärillämme. Iholla viileä, joskus jopa purevan kylmä tuuli, jatkamme yhä ylöspäin. Matkalla kohtaamme myös heitä hiljaisia, jotka liikaa yrittivät. Minä kutistun täällä, löydän uuden nöyryyden, joskus sitä on vaan pieni; tahtomattaankin. Yhdessä istumme leirissä, ehkä teltassa, tuulen voimakkaan piestessä teltan kankaita. Keittimen lämmittävä pöhinä taustalla, jaamme kokemuksiamme, tunteitamme ja taakkojamme yhä uudelleen. Askeleen lähempänä, kuitenkin edelleen tuhat liian kaukana. Yksi ja kaksi – askeleet pareittain, hakku iskeytyy rinteeseen, jäätä ropisee kasvoille. Kruksin läpi kavuten, valehuippujen läpi puuskuttaen, tavoite kirkkaana mielessä siintäen ja ehkä lopulta Suomen lippu nousee korkeimmalle. Kenties onnistumisen kyynel silmäkulmassa. Vaan voi se olla myös tuskan kyynel; piiskan sivallus kasvoille, huipun siintäessä liian kaukana. Kiitollisena otamme vastaan sen minkä meille annat. Luottavaisin mielin lähden huomenna ylöspäin.

- Miquel

Hyvällä mielellä ylöspäin

Perusleiriin lähestyminen sujui ihan kohtuullisesti. Hitaasti hyvä tulee, on toiminut kohdallani paremmin kuin hyvin. Samalla metodilla jatkan tästä eteenkin päin. Lepopäivät perusleirissä ovat olleet paitsi fysiikan lepuuttamista ja korkeuteen sopeutumista, myös erinomaista henkistä lepoa. Kirjan kanssa olen edennyt vain muutaman kymmenen sivua eikä pelikortteja ja noppia ole edes vielä korkattu. Jotenkin vain teltassa ja ulkona kivillä ellunkanailu on ihan riittävää ajanvietettä. Mitään muuta ei kaipaa. Lepo on tosiaan tehnyt tehtävänsä. Mukava taas lähteä huomenna eteenpäin. Toistaiseksi ei ole ilmennyt ihmeemmin korkean paikan oireitakaan. Ekana yönä perusleirissä päätä särki jonkin verran, mutta sekin meni ohi vettä juomalla (ja vessassa ravaamalla). Sen jälkeen olen noudattanut perusleirilääkärin neuvoa olla juomatta enää seiskan jälkeen, niin ei ole tarvinnut enää yöllä lähteä vessareissulle ja olen nukkunut tosi hyvin. Kelit ovat olleet perusleirissä odottamaani lämpimämpiä ja yöllä -29 makuupussia ei ole voinut pitää kuin vähän peittona. Tähän mennessä reissu on sujunut osaltani siis varsin leppoisin tunnelmin, lukuun ottamatta Michelin evakuointioperaatiota, jonka järjestely vajavaisella espanjankielellä oli jonkin verran haasteellista. Guardaparquesit (puistonvartijat) ja Aymaran arrierot (muulikuskit) ovat kuitenkin olleet erinomaisen auttavaisia, päteviä ja sympaattisia, joten asiat kyllä tuntuvat aina jotenkin perin järjestyvän. Uusiin korkeuksiin tähdäten.

- Perdita

Odotettavissa oheneva ja kylmenevää ilmaa

Muutamien päivien lepääminen perusleirissä on tehnyt tehtävänsä. Nousu perusleiriin, varusteiden vienti 1. leiriin ja ohut ilmanala eivät enää tunnu ja olo on valmis jatkamaan matkaa. Lisäksi paikallaan oleminen alkaa vienosti jopa kyllästyttää, vaikka toisaalta jouten vietetyt päivät ovat kyllä olleet mitä mainiointa hermolepoa arjen rutiineista. Lähdin Suomesta matkalle flunssasta puolikuntoisena, ja epävarmana siitä, että paraneeko tauti ajoissa. Ensimmäinen trekkauspäivä olikin varsin tuskainen, mutta siitä päivä kerrallaan olo on parantunut välillä kohtalaisestakin rasituksesta huolimatta. Nyt tuo tauti on vihdoin historiaa. Pienet päänsäryt kuuluvat korkeuden muuttumiseen ja vatsataudit epätäydelliseen hygieniaan, mutta niiden kanssa pystyy elämään ja ne kuuluvat asiaan. Useita kertoja päivässä olemme pienellä mittarilla mitanneet jokaisen jäsenen happisaturaation, joka näyttää hieman vaihtelevan olosuhteista riippuen. Omalla kohdallani lukema on ollut häntäpäässä, joka kertoo kehoni hitaasta sopeutumisvauhdista korkeuteen. Tämän hitaahkon sopeutumisnopeuden totesin tosin jo viime vuonna Ecuadorissa. Tämä asia huomioiden noususuunnitelmamme lepopäivineen pitäisi olla riittävä huipun saavuttamisen vaativaan sopeutumiseen. Loppu on sitten kiinni säätiloista ja itsestä. Loistavaa vetoapua erilaisiin tilanteisiin on löytynyt tiimiltä, jonka hörsyvä huumori kukkii niin että vatsanpeitteetkin ovat välillä kovilla. Iloinen olen myös siitä kokemuksesta ja erilaisesta osaamisesta, joka tiimistämme löytyy. Huomenna poistumme ”sivistyksen” parista olosuhteisiin, jollaisissa en aiemmin ole ollut. Uteliaina, valppaina ja nöyrinä lähdemme matkaan. Otamme vastaan sen, mitä vuori meille haluaa antaa: onnistumisen iloa tai epäonnistumisen tuskaa. Kävi kummin päin vain, tiiminä nuo asiat otamme vastaan.

- Jose

Douppii shittii

- Carlos

Vuori on taas ottanut omansa. Onneksi tällä kertaa vaan meitsin fyysisen kondiksen (jos sitä koskaan on ollutkaan). Flunssa alkoi vaivaamaan jo 3200 metrin korkeudella Casa de Piedran leirissä. Jouluaaton ylimääräinen pakotettu lepo siellä palautti sen verran voimia, että jaksoi kitkutella itsekseen Base Campiin 4200 metriin muun tiimin luokse. Päivän levon jälkeen käytiin heittämässä ekat kamat Camp 1:een 5000 metriin ja sillä reissulla iski infernaalinen pääkipu – pahin mitä allekirjoittanut on ikinä kokenut. Perusleiriin paluun ja lääkärikäynnin jälkeen diagnoosi oli tukossa olevat sinukset eli ts paine otsaontelossa ei tasaannu ylöspäin mennessä. Siksi ylöspäin kapuaminen aiheuttaa melkoisen tuskallisia haasteita. Kansankielellä päässä on siis kusen lisäksi isompi paine, kuin ympärillä vallitseva paine. Sain lekurilta erilaisia rohtoja ja toivon todella, että tilanne helpottaa ja paineet tasaantuu edes yläpäässä. Muuten reissu hulppeine maisemineen on sujunut hienosti. Haastetta riittää etenkin kelien puolesta. Päivittäiset 40 celsiusta lähentelevät hellelukemat pakottavat juomaan älyttömiä määriä ja suojaamaan kroppaa palamiselta. Puolestaan yöllä jo 3200 m:n korkeudessa oli pakkasta. Odotettavissa on paljon hyytävämpää keliä ylemmissä leireissä. Henkilökohtaisesti korkeusennätys on jo saavutettu Camp 1:ssä, sen korkeuden ohittaen hintsusti alppien Mt Blancin. Tavoite ei ole sinänsä saavuttaa mitään korkeusennätyksiä, vaan päästä ehjänä huipulle ja alas, mikäli kelit ja fyysinen kunto sen sallivat. Elämyksiä ja uusia frendejä on saatu jo tähän mennessä sekä todellista lomaa. Mahtavaa olla välillä totaalisesti kännykkäverkon ulottumattomissa! Ehdin jopa opetella viikon Chilen rannikolla surffaamista ennen retkikunnan kokoontumista Argentinan Mendozaan. Kiitos tiimille ja support-populaatiolle kotisuomessa. Tsemppiviestit ovat tulleet perille satelliittipuhelimen välityksellä. Tästä setämiehestä tuli lisäksi vielä eno tämän reissun aikana, joten lempparin etuliitteeksi soveltuva Don-sana lienee oikeutettu. ;) Hyvää Uutta Vuotta. Otetaan sit iisisti. ;) Olkoon voima kanssamme ja kanssanne!

- Juan

Huomenna jää jo kotoisalta tuntuva perusleiri kaikkine mukavuuksineen taakse, ja lähdemme nousemaan kohti uusia korkeuksia. Tähän mennessä reissu on omalta osaltani sujunut kohtalaisen hyvin, vaikka lähestymismarssi yli 30 asteen helteessä alkoi jo kolmantena päivänä ottaa hieman koville. Ehdin myös sairastaa miedomman version ilmeisesti samaisesta flunssasta joka aiheutti Michelin evakuoinnin jouluaatto-aamuna, mutta kuume ei onneksi koskaan noussut yli 38 asteen ja pari pakollista lepopäivää perusleirissä ilman mitään vedenhaku- taikka vessareissua fyysisempiä aktiviteetteja riittivät hyvin taudista toipumiseen. Kunnon rusketus/punoitus-rajat on tietysti jo tullut hankittua, aurinkorasvaa kun poistuu Andeille ominaisen jatkuvan tuulen ja ylämäen aiheuttaman hikoilun mukana enemmän kuin sitä ehtii kasvoihin ja käsivarsiin levittää.. Ensimmäinen yö perusleirissä meni aika pitkälti viiltävän päänsäryn kanssa sinnitellessä, mutta sen jälkeen ei korkeus ole vaivannut ja aklimatisoituminen tuntuu edenneen hyvin. Olen tosin joutunut tinkimään periaatteestani vältellä kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä viimeiseen asti ja päättänyt tarvittaessa sortua ”nappia naamaan”-linjalle, jotta tulevat yöt ylemmissä leireissä sujuisivat levollisimmissa merkeissä mahdollisista päänsäryistä huolimatta. Kolmas lepopäivä perusleirissä alkoi olla jo hieman liiankin pakollista lorvimista, mutta onneksi pikku oppaastamme löytyi hyvä kohde parin tunnin trekkailulle ja kävin ihailemassa Aconcaguan jylhää eteläseinämää ja Horcones-jäätiköltä laskeutuvaa vesiputousta. Eilen kävimme hieman kartoittamassa tulevaa majapaikkaamme, ja ympäristön karuudesta huolimatta ykkösleiri näytti varsin suojaisalta majapaikalta hienolla maisemapaikalla. Odotan innolla siirtymistä yläleireihin, on jännittävää nähdä miten selviydyn yli 5000 metrin korkeudessa ja riittävätkö voimat vuorenhuipulle asti. Tähän mennessä korkein saavuttamani huippu on Mt. Blanc (4808m), joten jo ykkösleirissä yöpyminen tulee olemaan oma henkilökohtainen korkeusennätykseni. Lisäksi Mt. Blancin huiputus meni hieman turhan kovaksi taisteluksi melkoisen ärhäkän vatsataudin takia, kun huiputuspäivä muuten olisi tyynen aurinkoisen sään ja hyvän näkyvyyden ansiosta ollut mitä hienoin. Tällä kertaa näyttää lupaavalta ainakin oman terveyden osalta, säille ei tietysti mitään voi ja huonoimmassa tapauksessa saattaa koko huippu jäädä saavuttamattakin jos hyvää sääikkunaa ei vain tule. Tärkeintä kuitenkin on että palaamme kaikki turvallisesti takaisin perusleiriin, huipun kautta kiertäen tai ei. Paras turva vuorella on hyvä porukka johon luottaa, ja uskon että retkikunnallamme hyvä tiimihenki säilyy myös haasteellisemmissa olosuhteissa. Lähden kohti yläleirejä periaatteena nauttia itse matkanteosta vähintään yhtä paljon kuin määränpään tavoittelustakin. Toivon kuitenkin että kaikki pääsemme Etelä-Amerikan korkeimmalle huipulle, ja voimme yhdessä juhlistaa saavutustamme Mendozassa hyvän pihvin ja punaviinin kera!

- Lara

Muulikyydillä alas tulleen Michelin kuulumisia

Vastaanotettu 26.12.2011 04:29

Olo on jo parempi. Lekuri ei osannut sanoa mitaan tarkempaa syyta kuumeeseen. Epaili influenssaa tai aurinkoa, mutta vaikka Argentiinan julkinen terveydenhoito oli ihan sympaattisen oloista (ei meinannut itse kehdata istua odotushuoneessa kun katseli sita menoa), niin jai itselle vahan epavarma olo kaynnista. Antoi perustulehduskipulaakekuurin. Kuume on kuitenkin laskenut 38:iin ja on huomattavasti helpompi olla. Oikeastaan suurin vaiva on takapuoli, jolla on aika inhottava istua. Muulikyyti oli sen verran HC-settia. Vacasiin saavuttiin aivan tajunnan rajamailla ja suosittelen seuraavan kerran ihan oikeasti sita helikopteria. Tosin olihan tamakin uusi kokemus, mutta jatan viela poolouniformun hankinnan. Ne muulijátát ovat reilua ja kovaa porukkaa. Yksi niista juoksi aina muun porukan rinnalla, kun niilla ei ollut ylimaaraisia satuloita. Enemman Aymaralla kaikki kestaa ja maksaa.

Olin siis ensimmaisen yon Puente del Incan hostellissa ja sain pienen saadon jalkeen Aymaran kyydin Mendozaan. Otin pari yota hotellista. Lepailen ja katson miten tilanne kehittyy. Sitten kun on taas voimia liikkua ja kaupunki aukeaa joulupyhien jalkeen, taytyy katsoa mita keksii.

- Michel

Vastaanotettu 28.12.2011 04:41

Kuumetta ei ole ja tanaan kiertelin jo kaupungilla. Huomenna lähden yobussilla Buenos Airesiin uudenvuoren viettoon.

-Michel

Paulo Coelhon mietteitä vuorikiipeilystä

Eetun koko retkikunnalle lähettämät Paulo Coelhon mietteet vuorikiipeilystä ovat ajankohtaisia retkikunnalle ja meille muillekin vuorikiipeilyn harrastajille eli siksi otin vapauden jakaa otteen mietteistä meille kaikille.

"Respect your body: you can only climb a mountain if you give your body the attention it deserves. You have all the time that life grants you, as long as you walk without demanding what can’t be granted. If you go too fast you will grow tired and give up half way there. If you go too slow, night will fall and you will be lost. Enjoy the scenery, take delight in the cool spring water and the fruit that nature generously offers you, but keep on walking.

Respect your soul: don’t keep repeating “I’m going to make it”. Your soul already knows that, what it needs is to use the long journey to be able to grow, stretch along the horizon, touch the sky. An obsession does not help you at all to reach your objective, and even ends up taking the pleasure out of the climb. But pay attention: also, don’t keep saying “it’s harder than I thought”, because that will make you lose your inner strength.

Be prepared to climb one kilometer more: the way up to the top of the mountain is always longer than you think. Don’t fool yourself, the moment will arrive when what seemed so near is still very far. But since you were prepared to go beyond, this is not really a problem.

Be happy when you reach the top: cry, clap your hands, shout to the four winds that you did it, let the wind – the wind is always blowing up there – purify your mind, refresh your tired and sweaty feet, open your eyes, clean the dust from your heart. It feels so good, what was just a dream before, a distant vision, is now part of your life, you did it!"

Me kaikki blogin lukijat varmaan toivomme, Eetun sanoin, sydämestämme kaikille retkikunnan jäsenille voimia, henkeä, järkeä ja lämpöä varpaisiin!

Täällä sitä vaan paukutellaan rajapyykkejä

Tänään kävimme viiden hengen osastolla stokkaamassa ykkösleirin hieman yli sadan kilon tavaramäärällä. Ja kuten kaikki muistavat, ykkösleiri on yli 5000 metrin korkeudessa. Hilpaisimme liikkeelle 0845 ja ensimmäinen oli perillä vähän ennen kahtatoista. Opaskirjan arvio noususta oli 6-8 tuntia, mutta kaikki retkikuntamme jäsenet (paitsi Carlos, jolla ei mennyt minuuttiakaan) nousivat perusleiristä ykköseen neljässä tunnissa. Ykkösleirissä palvelut ovat vähissä ja tuuli kovassa. Miguel otti ennen muiden saapumista untuvatamineissaan makoisat nokoset rakentamassaan hädättömässä majoitteessa puolipilvisen taivaan alla. Piilotimme varmuuden kaikki tavaramme näkyvään paikkaan, jotta mahdollinen varkaus havaitaan mahdollisimman helposti. Kaksi valtavan kokoista sinistä säkkiä täyttyivät äärtään myöden. Lukitsimme säkit varmuuden vuoksi. Liitämme tähän mukaan ykkösleirissä käyneet porukan lähtökuvan (alla) ja siihen liittyy arvoitus. Kuka puuttuu kuvasta? Ja jos tämä on liian helppo, niin toinen kysymys. Missä kuvasta puuttuva henkilö on?

Loppupäivän olemme rentoutuneet ja menemme 1900 aikaan syömään päivällisen
katetusta pöydästä. Huomenna huilaamme koko päivän ja suunnittelemme
edelleen lähtevämme ylempiin leireihin ylihuomenna. Ylämäkeen kävelyä on
siis luvassa jatkossakin.
Tapasimme muuten tänään palatessamme ykkösestä erään paikallisen oppaan,
joka oli joutunut kääntymään alaspäin ylettömän ylenantamisen johdosta.
Juttelimme hänen kanssaan muutaman tovin ja saimme tietoomme, että Polish
Direct olisi sittenkin melko hyvässä kunnossa. Eikä sitä ole vielä tällä
kaudella kiivetty kertaakaan. Korviimme kantautuvan huhun mukaan joku
ruotsalainen porukka on suuntaamassa samalle reitille ja ovat ilmeisesti
pari päivää aikatauluissa edellä. Yritämme tietenkin kiristää tahtia jos
vaan suinkin mahdollista.
Näin siis täällä tänään.

Retkikunnalla kaikki hyvin.
Carlos, Perdita, Lara, Juan, Jose ja Miquel

After rest days in the base camp (BC) it was time for the first visit to
Camp 1 in 5000 meters. The plan was to carry up half of the equipment
needed in the upper camps and for summiting. This means approximately 20kg
weight in each backpack. The weight takes its toll on the climbers when
the daily ascend is about a kilometer. Aconcagua guide book mentions
ascend time from BC to Camp 1 to be 6-8hrs, so our 4 hours was ok.
The flu wave has hit hard on our expedition and again one member had to
stay in the base camp resting. Another one has problems with sinuses and
that causes terrible headache when ascending since the pressure does not
equalize. The blessed doctor in the BC gave some interesting pills that
should cure the sinus problem and boost travelling upwards.
In Camp 1 we got the first snowflakes and the wind increased a bit. The
weather was rather cloudy today up there, but the forecast says that it
should get better in few days. This suits us perfectly since the first
summit attempt is planned to take place on the 3rd of January.
When we descended back to the BC, we had an ordered meal at Aymara´s (one
of the climbing tour companies operating in the BC) kitchen tent. It´s
provides us with nice variance between pasta Bolognese and pasta chicken
meals.
Tomorrow will be again a rest day in BC and the next day we will move with
rest of the essential equipment to Camp 1. The laptop will remain in the
BC so there will probably be a gap concerning updating the blog. Keep the
thumbs up and wish us luck concerning the weather. We will tell more later
about how we succeeded on the summit ridge.

Everything ok and the expedition keeps on rockin´